Änäkäisen talvisodan viivytysasema
Uhka idästä kasvaa
Salpalinjan etuasemien linnoittaminen Lieksassa 1941
Jatkosodan aikainen Rukajärven joukkojen koulutuskeskus Jukolan motti
Salpalinjan etuaseman rekonstruoitu tukikohta Lieksassa
Salpalinja - Suomen suurin työmaa
Änäkäisen talvisodan viivytysasema
Aseman linnoittaminen
Änäkäisen viivytysasema kenttälinnoitettiin YH:n (ylimääräiset harjoitukset) aikana 10.10. - 30.11.1939. Linnoitustyöt suoritti pääosin paikallinen erillispataljoona 13 (ErP 13, pataljoonan vahvuus noin 1000 miestä). Varsinaiset taisteluasemat rakennettiin Kivivaarantien suunnalla Änäkäisen vesistön länsirannalle ja tien eteläpuolella Vornasenvaaraan. Asemaan saatiin syvyyttä rakentamalla etuasema vajaa 300 metriä pääaseman eteen ja vastaanottoasema Laklajoen länsipuolelle.
Asemaan ehdittiin ennen sotaa rakentaa taisteluhaudat ja pesäkkeet, tärkeille alueille yhdyshautoja, katetut konekivääripesäkkeet tien suunnalla sekä piikkilankaesteitä aseman eteen. Panssariesteiksi siirrettiin pää- ja etuaseman eteen irtokivilohkareita ja aseman eturinteeseen kaivettiin puilla verhottuja rinneleikkauksia (pystyeste). Suojakorsujen rakentaminen jäi sodan alkaessa kesken, joten osittain maahan kaivetut teltat olivat ainoa lepopaikka viivytystaistelujen aikana.
Taistelut viivytysasemassa
Talvisota kesti 105 päivää 30.11.1939 - 13.3.1940. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksen Kivivaarassa 30.11.1939 heti klo 7 jälkeen yrittäen aluksi kaapata Kivivaaran rajavartioaseman. Tämä ei onnistunut suomalaisten varotoimenpiteiden takia. Vahvennettu rajavartioaseman miehistö aloitti viivytyksen kohti erillispataljoona 13. pääosien miehittämää Änäkäisen viivytysasemaa, johon saavuttiin iltaan mennessä. Suomalaiset onnistuivat saamaan alkukahinoissa haltuunsa kaatuneen venäläispolitrukin ilmakuvakartan. Kartasta paljastui heti sodan alussa Neuvostoliiton Suomen katkaisusuunnitelma.
Iltapäivällä 1.12.1939 suoritettiin ennakkosuunnitelmien mukaisesti vastahyökkäys neuvostojoukkoja vastaan. Hyökkäyksen suoritti erillispataljoona 13, johon liittyi alueelle saapunut erillispataljoona 12 (ErP 12). Iltaan mennessä vastahyökkäys tyrehtyi Hattuselkosen tienristeyksen tasalle neuvostojoukkojen voimakkaaseen torjuntatuleen. ErP 12 miehitti tämän jälkeen Änäkäisen viivytysaseman ja ErP 13 vetäytyi hyökkäyksen jälkeen aseman läpi Nurmijärvelle vihollisen seuratessa kannoilla. Sekavassa tilanteessa menetettiin Laklajoen vastaanottoasema lähes ilman taistelua. Viivytystaistelu Änäkäisellä alkoi varsinaisesti 2.12.
Hyökkäävien neuvostojoukkojen tykistö oli valmiina 3.12. aamulla, jolloin se aloitti tulivalmistelun hyökkäyksiä tukien ja ampuen häirintätulta koko ajan suomalaisten asemiin. Tämä tulitus jatkui koko viivytystaistelujen ajan 8.12. saakka. Hyökkäykset tulivalmisteluineen jatkuivat päivittäin, mutta ne pystyttiin kohtuullisen hyvissä asemissa torjumaan. Pahinta oli jatkuva tykistön häirintätuli, joka varsinkin kallioisessa maastossa aiheutti jatkuvasti tappioita ja esti suomalaisten sotaan tottumattomien puolustajien vähäisenkin levon.
Änäkäisen viivytysasemassa suoritettiin suomalaisten joukkojen vaihto 3.12. Viivytystaistelua jatkoi aseman rakentanut ErP 13 ja ErP 12 siirtyi pikalinnoittamaan Puuruun puolustusasemaa noin 4 km:n päähän. Viivytystä Änäkäisellä tukivat tämän jälkeen molempien pataljoonien kranaatinheitinosastot.
Etuasema menetettiin neuvostojoukkojen hyökkäyksessä 7.12. Samana päivänä suomalaisten puolestaan onnistui tuhota Kaksinkantajan alueella vahva neuvostojoukkojen partio, jonka johtajalta saatiin tarkat tiedot hyökkäävistä neuvostojoukoista. Pielisjärven (nykyisen Lieksan) alueella hyökkäsi vahvennettu jalkaväkirykmentti (JR) 529 suojaten Kuhmon suuntaan hyökkäävän 54. Divisioonan eteläisen sivustan. JR 529:n kokonaisvahvuus oli yli 6000 miestä, varsinaisten taistelujoukkojen osuus oli noin 4500 miestä. Rykmentti oli vahvennettu noin 40 tykillä ja 20 panssarivaunulla. Hyökkääjän tavoitteena oli ollut vallata Lieksa jo 6.12. ja Nurmes 10.12, jonka jälkeen hyökkäystä olisi jatkettu kohti Kajaania.
Tilanne Änäkäisen viivytysasemassa muodostui joulukuun ensimmäisellä viikolla tukalaksi miehistön väsymisen ja Kuhmon tilanteen takia. Kuhmossa Sivakan tienristeysalue oli menetetty hyökkääville neuvostojoukoille jo joulukuun alkupäivinä, jolloin näillä oli tieyhteys Nurmijärvelle Änäkäisen taistelijoiden selän taakse. Tässä tilanteessa annettiin 8.12. ErP 13:lle irtautumislupa Änäkäiseltä. Puuruun puolustusasema oli saatu tällöin välttävästi pikalinnoitetuksi ja 9.12. aamuyöllä oli viimeisetkin ErP 13:n joukot vedetty Puuruun puolustusaseman läpi Nurmijärven alueelle.
Viivytystaistelu Änäkäisellä oli antanut ajan ja mahdollisuuden Puuruun puolustusaseman rakentamiseen. Siihen oli neuvostojoukkojen hyökkäys pysäytettävä.
Uhka idästä kasvaa
Talvisota päättyi maaliskuun 13. päivä 1940 ja rauhansopimukseen kuuluvien alueluovutusten myötä Suomen itäraja siirtyi osittain. Puolustusta heikensi muun muassa Kaakkois-Suomen linnoitteiden jääminen uuden rajan taakse.
Sodan jatkuva uhka sai Suomen johdon päättämään vielä maaliskuun aikana koko rajan linnoittamisen jatkamisesta. Suunnitelmat valmistuivat nopeasti ja työt aloitettiin jo huhtikuussa. Rakennustyön tuloksena syntyi Salpalinjana tunnettu puolustuslinja. Linja ulottui Suomenlahdelta Savukoskelle saakka ja sieltä kenttälinnoitettuna aina Jäämerelle asti (noin 1200 km).
Salpalinjan etuasemien linnoittaminen Lieksassa 1941
Varsinainen Salpalinja kulki Lieksan kohdalla Pielisen halki Ahveniselta Nurmeksen vesistökapeikkoon.
Lieksa kuului ns. välirauhan aikana IV armeijakunnan vastuualueeseen. Talvisodan kokemukset ja tekniikan kehittyminen saivat armeijakunnan kiinnittämään huomiota jo keväällä 1940 varsinaisen Salpa-aseman etupuolella rajan yli johtavien urien suuntiin. Urien varsille suunniteltiin rakennettaviksi viivytys- ja puolustusasemia. Hyökkääjä tuli pysäyttää korpialueella tai sitä oli tehokkaasti viivytettävä ja kulutettava ennen kuin se saavuttaisi hyvän tieverkoston tai rautatien.
Tällaisia asemia rakennettiin lopulta lähes kaikkien rajalta johtavien tieurien suuntiin itärajalla Saimaan tasolta pohjoiseen. Syntyi termi Salpa-etuasema tai Salpalinjan etuasema. Lieksan alueella rakennettiin etuasemia kaikkien niiden urien suunnille, joita pitkin tai joiden suunnilla neuvostojoukot olivat edenneet talvisodan aikana.
Linnoitustyöt aloitettiin valtakunnan rajan läheisyydessä sijaitsevilta kohteilta syksyllä 1940. Linnoittajat olivat lähinnä Linnoitustoimiston palkkaamaa siviilityövoimaa tai varusmiehiä. Siviilityövoimalla teetettiin ammattitaitoa vaativat tehtävät, kuten panssariestekivien louhinta, kuljetus ja asennus sekä raskaat tulipesäkkeet, bunkkerit ja erikoisrakenteet. Varusmiehet rakensivat taistelu- ja yhteyshaudat, normaalit ampumapesäkkeet, suojakorsut ja piikkilankaesteet sekä raivasivat ampuma-alat. Armeijakuntien alueet oli jaettu työpiireihin ja niiden alaisiin työryhmiin. Lieksan alueella toimi työpiiri 420 ja sen alueella työskentelivät työryhmät 421, 422 ja 425.
Änäkäisen Salpalinjan etuasema
Kivivaarantien suunnalla linnoitti pääasiassa työryhmä 421, joka rakensi Änäkäisen ja Puuruun etuasemien raskaat linnoitteet. Varusmiehet, jotka alueella linnoittivat, tulivat Lieksan eteläpuolelta Märäjälahden varuskunnasta, johon oli sijoitettu 10. Prikaatin ensimmäinen pataljoona. Pataljoonan komentajana toimi majuri Arnold Majewski.
Änäkäisen aseman peruslinnoittaminen oli suoritettu talvisotaa edeltäneen YH:n (ylimääräiset harjoitukset) ja sodan aikana. Pääosin samojen linnoitteiden päälle rakennettiin välirauhan aikana Salpa-linjan etuasema. Asemassa oli harvinaisen paljon kallioon louhittuja linnoitteita ja siksi se oli poikkeuksellisen vahva etuasema.
Aseman leveys oli yhtenäisenä tien molemmin puolin lähes kolme kilometriä ja se jatkui erillisinä pesäkkeinä ja tukikohtina etelään aina Hähnijoen vesistöön saakka (noin 3 km). Asema saatiin lähes valmiiksi keväällä 1941 ennen jatkosodan alkua ja viimeistelyjä tehtiin vielä syksyllä 1944. Vornasenvaaran kallioluolatukikohta jäi suunniteltua lyhyemmäksi ja muutamat louhitut kallioasemat sekä suojasektorit viimeistelemättä. Pääosin linnoitteet olivat valmiina ja täydellisesti Salpa-määräysten mukaisesti sekä talvisodan kokemukset huomioon ottaen rakennettu. Taisteluhaudat ja rinneleikkaukset olivat lähes kokonaan puilla verhottuja, konekivääripesäkkeet katettuja, suojakorsut lähes valmiina ja piikkilankaesterivistöt aseman edessä valmiina.
Kivivaarantien suunnassa saatiin asemaan syvyyttä ottamalla käyttöön talvisodan viivytysaseman etuasema noin 300 metriä varsinaisen aseman etupuolella. Kiviset panssariesteet rakennettiin kolmeen tasoon ja tehostettiin rinneleikkauksilla. Kivet louhittiin aluksi tien varresta aseman takaa, mutta kiviaines todettiin huonoksi ja uusi louhos perustettiin Vornasenvaaran länsireunaan. Estekivien tuli olla Salpa-määräysten mukaan järeitä, noin 3000 kiloa painavia ja lähes kaksi metriä korkeita lohkareita, jotka istutettiin tukevasti maahan. Lisäksi kivien muoto tuli olla eteenpäin kiilamainen, jolloin kiven murskaaminen esimerkiksi panssarivaunujen tykkien pistetulella ei onnistunut helposti.
Änäkäisen alueella on myös ennen talvisotaa rakennettuja kiviesteitä, jotka ovat paikalle ajettuja irtokiviä ja hyvä vertailukohta järeiden louhittujen kivien rinnalla. Estekivirivistöt rakennettiin tien molemmin puolin nelirivisiksi ja sivusuunnilla kaksirivisiksi. Kiviesteitä tehostettiin sekä etu- että takarinneleikkauksilla.
Vornasenvaaraan louhittiin suuri luolatukikohta, joka sisälsi laajan miehistösuojan ja kaksikerroksisen konekivääripesäkkeen suojasektoreineen. On todennäköistä, että alun perin luolan taisteluosan alakerrokseen oli tarkoitus sijoittaa panssarintorjuntatykki ja yläkertaan konekivääri, mutta aika loppui kesken ja jouduttiin tekemään pikaratkaisu. Kallioon louhittiin myös toinen konekivääripesäke vaaran itärinteeseen sekä luolatukikohdan pohjoispuolelle joko panssarintorjuntatykin tai konekiväärin avoasema suojasektoreineen. Tämä asema jäi keskeneräiseksi. Panssarintorjuntatykkien asemat on rakennettu raskaille 75 mm:n kanuunoille hyvin suojattuina sivusta-asemina.
Etuaseman taistelua tukevan tykistön tuliasemat olivat linnoitettuina 3 - 4 km:n päässä Puuruun ja Nurmijärven alueilla.
Salpalinjan pitävyyttä ei onneksi tarvinnut testata. Jatkosodan aikana (26.6.1941 - 5.9.1944) Änäkäisellä ei taisteltu, koska suomalaisten etulinja piti pintansa Rukajärven suunnalla noin kahden sadan kilometrin päässä sodan loppuun saakka.
Jatkosodan aikainen Rukajärven joukkojen koulutuskeskus Jukolan motti
Änäkäisen alueen länsipuolella, noin kilometrin päässä, sijaitsi koko jatkosodan ajan (26.6.1941 - 5.9.1944) koulutuskeskus. Se sai kutsumanimen Jukolan motti, seitsemän samanlaisen suuren parakkirakennuksensa takia.
Koulutuskeskukseen oli sijoitettu Täydennyspataljoona 12 (noin 1000 miestä), jonka päätehtävänä oli kouluttaa reservijoukkoja Rukajärven suunnan 14. Divisioonalle. Pataljoonan muina tehtävinä oli mm. selustan suojaus, joka tarkoitti neuvostopartioiden ja -partisaaniosastojen takaa-ajoa ja tuhoamista. Pataljoona muodostui pääosin varusmiehistä.
Kivivaarantien pohjoispuolella sijainnut alue oli kuin suuri kylä. Jukolan mottiin kuului majoitusalue ja täysi varuskunta, jossa oli runsaasti majoitukseen ja huoltoon liittyviä rakennuksia, kuten ruokala, kanttiini, sairaala, täisauna, talli ja urheilukenttä.
Kolonnat ja kaikki liikenne "Rukajärven tiellä" tarkastettiin alueen puomeilla päävartion kohdalla ja mm. rintamalta lomalle menevät sotilaat jättivät aseensa partisaanivaaran takia vasta Jukolan motissa. Koulutuskeskuksen pataljoona oli pääosillaan koko ajan valmis miehitys Änäkäisen Salpalinjan etuasemaan.
Jukolan motin paikalla Kivivaarantien varressa on opastustaulu, jossa koulutuskeskuksen rakenne on esitetty. Nykyisin koulutuskeskuksen paikka erottuu vain vaivoin maastosta.
Salpalinjan etuaseman rekonstruoitu tukikohta Lieksassa
Pysäköintialueen opastustaulujen itäpuolella on vuonna 2005 linnoitettu mallitukikohta. Se on rakennettu Salpalinjan piirustuksien mukaan saatavilla olleesta puutavarasta. Tukikohta sisältää verhoillun yhdyshaudan ja taisteluhaudan. Lähinnä Kivivaarantietä on panssarien lähitorjuntaa varten rakennettu pesäke panssarinyrkkiä tai panssarikauhua varten. Seuraavana on avoin konekivääripesäke suojasektoreineen ja taisteluhaudassa kaksi erilaista jalkaväkimiehen tuliasemaa. Kauimpana tiestä on katettu konekivääripesäke suojasektoreineen, jonka yhdyshautaan on rakennettu sirpalesuoja.
Rakenteissa voi nähdä Salpa-määräyksien suojavaatimukset: taisteluhaudan takaverhous on hiukan alempana kuin etureuna. Tällä estettiin tykin ammuksen räjähtäminen taisteluhaudan reunalla. Taistelu- ja yhdyshaudat tuli rakentaa myös riittävän kapeiksi osumatodennäköisyyden pienentämiseksi. Kaikkien ampumapesäkkeiden suuaukot ovat vinottain ja suojasektorin takana hyökkääjän suunnalta katsottuna. Hyökkääjä ei voinut tulittaa suoraan ampuma-aukkoon tai puolustaja pystyi omalla sektorillaan sen estämään. Lisäksi konekiväärien tuli oli suunnattu panssariestekivirivistöjen suuntaisesti sen etupuolelle. Tällä estettiin hyökkääjän pureutuminen kivien suojaan.
Salpalinja - Suomen suurin työmaa
Rakennustyöt olivat vilkkaimmillaan maaliskuussa 1941, jolloin tehtävissä uurasti 37 000 henkeä. Päämajan Linnoitustoimisto ja armeijakunnat tekivät linnoitteiden teknisen ja taktillisen suunnittelun. Itärajan puolustuksesta ja linnoittamisesta vastasi viisi armeijakuntaa, joiden alueilla toimivat numeroidut, siviileistä kootut työvoimapiirit. Rakennustyöt Salpalinjalla katkesivat jatkosodan syttyessä. Salpalinjan rakentamista ja taistelukuntoon saattamista jatkettiin vielä vuoden 1944 kesästä syyskuussa solmittuun aselepoon ja joukkojen kotiuttamiseen saakka.
Salpalinjaa on pidetty Suomen suurimpana rakennustyömaana. Yhdelle miehelle työtä olisi riittänyt 70 000 vuodeksi.
Salpalinjan selkärangan muodostivat teräsbetoniset korsut. Lisäksi Salpa-asemaan kuului puisia kenttälinnoitteita, panssariestekiviä, piikkilankaesteitä ja taisteluhautoja. Koko Salpalinjalle rakennettiin noin 350 kilometriä taistelu- ja yhdyshautaa, 700 teräsbetonista tehtyä ase- ja majoituskorsua, 25 luolaa, satoja kenttälinnoitettuja majoituskorsuja, 1650 kenttälinnoitettua konekivääri- ja tulenjohtoasemaa, 500 tykkiasemaa sekä yli 200 km monirivistä panssariestekivetystä ja yli 300 km piikkilankaestettä.
Jatkosodan taistelut eivät koskaan yltäneet Salpalinjalle asti, mutta on arvioitu, että puolustuslinja oli osaltaan vaikuttamassa Neuvostoliiton kanssa tehtyihin rauhanehtoihin. Sodan päätyttyä liittoutuneiden valvontakomissio määräsi Salpalinjan aseistuksen purettavaksi. Linja piti tehdä taistelukyvyttömäksi, mutta sen rakenteita ei kuitenkaan tuhottu.
Salpalinja unohtui sotien jälkeen ihmisten mielistä useiksi vuosikymmeniksi. Osa Salpalinjan kohteista on nykyisin entisöity tai rekonstruoitu, lähinnä matkailukäyttöä varten. Salpalinja rinnastetaan muinaismuistolain alaiseksi kohteeksi, eikä siihen kajoaminen ilman Museoviraston lupaa ole sallittua.
Salpalinjan kohteisiin voit tutustua myös Pihlajaveden Kongonsaaressa.