Hiidenportin luonto 

Rotkon reunalta avautuu komea näkymä

Rotkolaakso vie retkeilijän aikamatkalle. Noin 1900 miljoonaa vuotta sitten alkuvoimat ryskivät ja maailman vanhimpiin kuuluvat kalliolaatat liikkuivat. Kallioperä repeili muodostaen jyrkkäseinäisen rotkon. 

Jääkauden päättyessä noin 11 000 vuotta sitten jäätikkö perääntyi ja rotkolaakso paljastui jäämassan alta. Sotkamon jääjärven hyiset vedet purkautuivat murroslaaksoon ja muodostivat kuohuvia koskia. Jään reunan vetäytyessä uoma jäi vähitellen kuivaksi. 

Nykyään matalat vaarat, korvet ja aapasuot ympäröivät rotkolaaksoa, joka on portti eteläisen Kainuun salomaille. Hiidenportti muodostaa jyrkän vastakohdan ympäröiville metsille. Rotkolla kallioseinämät putoavat pystysuorina jopa kaksikymmentä metriä. Sen pohjalla on mustia lampia, joiden kapeat reunamat ovat hyllyvää suota. Jyrkänteen reunoilta avautuu vaikuttavia näkymiä pitkin kilometrin mittaista laaksoa. 

Hiidenportti jakaa vedet

Hiidenportin rotko on vedenjakaja-aluetta. Täältä vedet virtaavat luoteeseen Oulujoen vesistöön ja kaakkoon kohti Laatokkaa Porttijokea pitkin. Porttijoen valuma-alueella on kymmeniä pieniä ja karuja järviä ja lampia, joiden vesi on värjäytynyt ruskeaksi humuksesta. Miljoonien vuosien takainen peruskallion liikkuminen näkyy pitkin Porttijoen vartta. Myös lampien rannoilla on jyrkänteitä, lohkareikkoja ja kapeita soita. 

Porttijokea on perattu ja padottu tukinuittoa varten 1900-luvun alussa. Pieniin luonnontilaisiin jokiin ja puroihin on kaatunut puita. Koskissa on lohkareita ja kiviä, joiden päällä kasvaa leviä ja vesisammalia. Näiden tarjoamassa suojassa elää muun muassa vesiperhosten toukkia, päivä- ja koskikorentojen toukkia sekä monia muita pohjaeliöitä.  

Koskikara sukeltaa koskien pohjaeläimiä ravinnokseen. Myös saukko viihtyy pienillä joilla. Kansallispuiston vesissä elää luontaisena ahven, hauki ja särki. Lohikaloja Hiidenportin vesistöistä ei löydy. 

Peikkomainen lapinpöllö 

Kun hiihtää Hiidenportin kansallispuistossa talvella, voi pehmeässä hangessa nähdä painauman, jota ympäröivät suurten siipien jättämät kuviot. Jäljen on jättänyt vanhojen havu- ja sekametsien asukas lapinpöllö, joka on saalistanut lumen alla liikkunutta myyrää. Pöllön suuri naamakiehkura toimii kuin lautasantenni, joka kohdistaa ääniaallot pöllön korviin. 

Lapinpöllö on kookas lintu. Se on noin 65 - 70 cm pitkä ja sen siipiväli on 135 - 160 cm. Lapinpöllö pesii vanhassa petolinnun pesässä tai katkenneen kelon päällä. Se puolustaa jälkeläisiään kiihkeästi ja voi iskeä terävillä kynsillään kiinni tungettelijaan, joten pesän lähelle ei kannata mennä. Menninkäisen näköinen lapinpöllön poikanen on Hiidenportin tunnuseläin.   

Hiidenportin muita siivekkäitä 

Hiidenportin kansallispuistossa viihtyvät monet vanhojen metsien linnut. Jos kulkijalla on onni matkassaan, hän voi havaita harvinaisen sinipyrstön, joka elää levinneisyysalueensa länsirajoilla Suomessa. Pikkusieppo saapuu Hiidenporttiin pesimään Intiasta asti. Laji suosii iäkkäitä, kosteahkoja kuusi- ja sekametsiä, joissa on pökkelöitä ja kaatuneita puita. Erittäin uhanalainen hömötiainen asustaa kansallispuistossa vuoden ympäri ja selviää talvesta naavoihin varastoimiensa hyönteisten turvin. Pesän hömötiainen kaivertaa hennolla nokallaan lahoihin koivupökkelöihin. 

Puiston yleisimpiä lintulajeja ovat peippo ja pajulintu sekä vihervarpunen, harmaasieppo ja metsäkirvinen. Vanhoissa sekametsissä asustavat punarinta, hippiäinen ja sirittäjä. Kuusimetsissä viihtyvät kanahaukka ja pohjantikka. Kuukkeli seurailee uteliaana kulkijaa. 

Soiden lintuja on vähän ja esimerkiksi niittykirvinen ja keltavästäräkki puuttuvat kansallispuistosta lähes kokonaan. Liro sen sijaan on tyypillinen laji Hiidenportissakin. 

Kuulkaa korpeimme kuiskintaa

Kansallispuiston maisemassa vaihtelevat suot ja kankaat. Kangasmetsiä on noin kaksi kolmannesta maa-alasta. Portinsalon viimeiset suuret hakkuut tehtiin 1900-luvun alussa. Sitä ennen metsiä on myös kaskettu ja käytetty tervan polttoon. Metsät ovat ajan myötä palautuneet luonnontilaisiksi.  Vanhat raudus- ja hieskoivut, raidat, kilpikaarnaiset männyt, haavat, kelot ja järeä lahopuu ylläpitävät monimuotoista lajistoa. Suurin osa puista on keskimäärin 110-170 -vuotiaita. Paikoin puuston ikä ylittää 200 vuotta. 

Vaarojen laella kasvaa yleensä mäntyjä, rinteillä taas kuusia. Urpovaaran rinteiden vanhat kuusikot kuuluvat puiston komeimpiin. Niiden hämyiseen tunnelmaan pääsee tutustumaan kulkemalla Urpovaaralta Hiidenportille vievää viitoitettua polkua. Suurten kuusien joukossa kasvaa myös komeita haapoja.

Kansallispuistossa on vain yksi lehto. Siellä kasvaa muun muassa koiranvehnää, näsiää, metsäruusua ja mustakonnanmarjaa. Kovasinvaaran rinteillä kasvaa paikoin runsaasti koivuja merkkinä kaskeamisesta, jota siellä on harjoitettu vielä 1900-luvun alussa. Lehtomaisissa kaskimetsissä kasvillisuus on rehevää ja monilajista.

Metsäpeura - jäkäläkankaiden vaeltaja 

Poron läheinen sukulainen, metsäpeura, metsästettiin Suomessa sukupuuttoon 1900-luvun alussa. Pieni kanta säilyi Venäjän Karjalan erämaissa, ja sieltä metsäpeura alkoi vuosikymmenten jälkeen hiljalleen levitä länteen. Kuhmon itärajalla Elimyssalon alueella tehtiin ensimmäiset havainnot sen paluusta Suomeen 1950-luvun lopussa. Kanta alkoi hitaasti elpyä. 

Metsäpeura viihtyy talvella rauhallisilla jäkälikkökankailla ja kesällä reheväkasvuisilla soilla. Keväällä ne vaeltavat kohti itää vasomisalueille ja kesälaitumille, ja tokat hajoavat. Syksyllä peurat alkavat taas kerääntyä tokkiin ja vaeltavat kohti länttä talvilaidunalueille. Talvilaitumet ovat vähitellen laajentuneet yhä pidemmälle länteen. Nykyisin metsäpeuroja liikkuu talvisin myös Hiidenportin kansallispuiston alueella.

Metsäpeura ja poro ovat hyvin samannäköisiä. Ulkonäön perusteella onkin joskus mahdotonta sanoa, kummasta on kyse. Yleensä metsäpeura on kookkaampi. Sen jalat ovat pitemmät, sarvet kapeammat ja isommat kuin porolla. Väriltään metsäpeura on poroa tummempi. Peura on myös poroa arempi. Metsäpeura ja poro voivat saada keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, mutta risteytyminen vähentää perimältään puhdasta metsäpeurakantaa.

Metsäpeuraan voit tutustua tarkemmin Metsähallituksen sivuilla (metsa.fi).

Karun kauniit suot

Hiidenportin suot ovat luonnontilaisia. Puiston avosuot eli nevat ovat melko pieniä, koska maaston muodot ovat vaihtelevia. Hiidenportin kansallispuiston suurimmat nevat ovat Kortesuo ja Urposuo. Nevan märimmät kohdat eli rimpipinnat ovat erityisen arvokkaita, koska niillä elää sellaisia lajeja, joita ei tavata muualla. 

Korpia on purojen varsilla, kapeissa jyrkkärinteisissä notkoissa sekä suon ja metsän reunoilla. Korpien luonto on monipuolista, koska siellä elää sekä soiden että metsien lajeja. Korpien järeät lahopuut ovat monen uhanalaisen lajin elinympäristö. Lähteiden lähellä ja purojen varsilla on myös reheviä korpia, joilla kasvaa saniaisia. Puiston yleisin suotyyppi on isovarpuräme, jolla kasvaa suopursuja ja mäntyjä. 

Hiidenportin rehevimpiä kasvupaikkoja ovat lähteiköt, tihkupinnat ja letot. Ruohoisilla ja lettoisilla soilla esiintyviä kasvilajeja ovat muun muassa punakämmekkä, lettovilla ja soikkokaksikko. 

Itäisen taigan vaivero

Keväällä lumien sulettua rämeillä kukkii pienin valkoisin kukin kanervakasvi nimeltä vaivero. Kainuu on kasvin vahvaa esiintymisaluetta. Täällä vaivero on paikoin suopursuakin runsaampi. Vaiveroa ja muita soiden lajeja, jotka ovat yleisempiä Suomen keskiosissa, kuin etelässä tai pohjoisessa, on kutsuttu kainuisteiksi. Mantereinen laji puuttuu Länsi-Euroopasta ja sitä tavataan Pohjoismaissa vain Suomessa sekä Ruotsissa ainoastaan Tornionjokilaaksossa. Ruotsissa lajinimi onkin finnmyrten, suomenmyrtti.  

Pieni kanervakasvi on sopeutunut kylmiin talviin ja kuumiin kesiin, eikä pidä pitkistä leudoista syksyistä. Talveksi vaivero kääntää lehtensä riippumaan ja lehtien väri vaihtuu kuparinpunertavaksi. Keväällä kasvin lehdet nousevat pystyyn ja niiden oliivinvihreä väri palautuu. Talvehtineet lehdet putoavat kasvin kukinta-aikana, kun uudet lehdet kasvavat tilalle. Nahkeissa lehdissä on voimakas tuoksu. 

Hiiden karja

Suurpetojen, samoin kuin muiden suurten nisäkkäiden kohtaaminen kansallispuistossa on erittäin harvinaista. Tarkkojen aistiensa ansiosta ne ehtivät paeta ennen kuin ihminen huomaa ne. Tarkkaavainen retkeilijä voi kuitenkin huomata niiden jälkiä. Keväthangella voi nähdä ahman tai ilveksen jälkijotoksen. Susilauman saalistamasta metsäpeurasta tai hirvestä voi olla jäljellä vain kasa karvoja harjulla kulkevan polun varrella. Susien aterioitua ahma on kuljettanut peuran luut omiin ruokakätköihinsä. 

Keväällä kosteaan tienreunaan on painunut ihmisen jalkapohjaa muistuttava karhun takatassun jälki. Syksyisen polun varrella voi nähdä karhun suuren ulosteläjän täynnä mustikan ja puolukan kuoria ja lehtiä. Jossakin saattaa nähdä myös karhun penkoman muurahaispesän. 

Suurpetoihin voit tutustua tarkemmin Suurpedot.fi-sivustolla.

Perinnemaisemaa hoidetaan erämaatilan niityillä

Kovasinvaaraa lähestyvä retkeilijä saapuu ensin valoisaan koivikkoon ja kohta edessä avautuu niitty. Kovasinvaaralla on asuttu 1700-luvulta vuoteen 1949 saakka, tosin tila on välillä ollut autiona. Erämaatorpan asukkaat saivat vaatimattoman elantonsa muun muassa kaskeamalla metsiä, pitämällä karjaa ja viljelemällä pientä peltotilkkua. Tämä perinteinen maankäyttö loi Kovasinvaaralle runsaslajisia avoimia elinympäristöjä kuten tuoreita niittyjä, hakamaita ja kaskilaitumia. Näitä kutsutaan nykyään perinnebiotoopeiksi. Kovasinvaara on valtakunnallisesti arvokas perinnebiotooppi, jota Luontopalvelut säännöllisesti hoitaa niittämällä ja raivaamalla. 

Vuonna 2011 Kovasinvaarassa poltettiin noin neljän aarin kokoinen pienimuotoinen kaski. Jo pari vuotta aikaisemmin kaskialan koivut kaadettiin rasiin kuivumaan. Kaski poltettiin viertämällä eli koivurankoja vieriteltiin palon edetessä, jotta maanpinnan raaka kunttakerros palaisi mahdollisimman hyvin tuhkaksi. Juhannuksen aikoihin kaskialalle kylvettiin kaskinaurista perinteisesti töpeksimällä eli syleksimällä ne suusta. Heinäkuussa kaskimaa äestettiin hevosvoimin risukarhilla. Jaakon päivänä 25. heinäkuuta kylvettiin kaskiruis. Seuraavana vuonna ruis niitettiin sirpeillä ja koottiin lyhteiksi, jotka aseteltiin kuhilaiksi. Neljän aarin alalta saatiin neljä kuhilasta. Kaskikaudella ruista tarvittiin vähintään 100 kiloa henkeä kohden, kun rukiin voimin oli selvittävä talvi hengissä.

Lajikirjoa lahopuulla

Hiidenportin havumetsissä on säilynyt elinympäristöjä sellaisille eliöille, jotka ovat sopeutuneet käyttämään kuollutta puuta tai kuolleella puulla eläviä muita lajeja elinympäristönään tai ravintonaan. Luonnontilaisissa pohjoisissa havumetsissä on kuollutta puuta runsaasti tarjolla ja puu hajoaa hitaasti. Suojelualueiden ulkopuolella lahopuu on käynyt vähiin, joten lahopuusta riippuvaisista lajeista on tullut ”vaateliaita”.

Hitupihtisammal on lahopuulla kasvava maksasammal. Pikkuruisen lajin kasvualustaksi ei kelpaa mikä tahansa riuku. Lahopuun on oltava järeää ja sijaittava kosteassa vanhassa metsässä, missä lahopuun jatkuva saatavuus on taattu. Lahopuun pinnalla kasvaa muitakin sammalia. Kun kilpailu elintilasta kiristyy, vetäytyy hitupihtisammal rungon tyvelle tai alapinnalle, missä muiden sammalten on vaikeampi pysytellä kiinni.

Korukeräpallokas on parin millimetrin mittainen kullankellertävä kovakuoriainen, joka elää vain parhaissa vanhoissa lahopuustoisissa kuusimetsissä, missä yleensä on runsaasti haapaa. Tällaisia metsiä on säilynyt Hiidenportin kansallispuistossa. Korukeräpallokkaan nimi viittaa paitsi koreaan kuperaan selkäpuoleen myös siihen, että häirittynä kuoriainen vetäytyy palloksi. Korukeräpallokas on harvinainen. Sen elintapoja ei tunneta kovin hyvin, mutta sen tiedetään olevan riippuvainen lahopuussa ja karikkeella elävästä limasienestä nimeltä nuijanuoranen.

Hitupihtisammal ja korukeräpallokas ovat esimerkkejä lajeista, jotka ovat vaarassa hävitä. Tämän takia ne on säädetty luonnonsuojelulailla ja -asetuksella erityisesti suojeltaviksi lajeiksi. Niitä hoidetaan keräämällä tietoa ja seuraamalla muutoksia lajien populaatioiden koossa sekä elinympäristöissä. Tarpeen mukaan elinympäristöjä hoidetaan, jotta lajit saadaan säilymään.