Juortanansalon - Lapinsuon soidensuojelualue on muodostettu vuonna 1988 perustetusta kaksiosaisesta soidensuojelualueesta ja siihen Ystävyyden puiston perustamisen yhteydessä liitetystä laajennusosasta. Pääosin suo- ja metsätyypit ovat verraten karuja, mutta paikoin, esimerkiksi purojen varsilla on rehevyyttä ja jopa lehtoja.
Metsäsirpaleita
Suurin osa metsistä on valtapuustoltaan vanhaa. Eri aikoina puuta on kuitenkin poistettu paikoin runsaasti ja metsäautoteiden lähistöllä on taimikoita. Vanhoista harsintahakkuista huolimatta metsät ovat luonnontilaisen kaltaisia. Suosaarekkeiden metsät ovat yleensä vanhoja kuusikoita.
Pieniä vesiä
Vesistöt ovat pieniä humuspitoisia suolampia ja latvapuroja. Suojelualueen eteläosassa on lähteisyyttä ja lähdepuroja. Järviä alueella ei ole.
Suuria soita
Juortanansalon - Lapinsuon alueen maapinta-alasta yli puolet on soita, jopa 59 %. Alueen suoluonto on monipuolista ja suot ovat valtaosin luonnontilaisia. Suot ovat avoimia tai puustoisia aapasoita, keidassoita, piensoita sekä lähdesoita. Alueella on myös karuhkoja nevoja, rämeitä ja korpia, mutta lettoja on hyvin vähän.
Isosuo on laaja avosuo, joka sisältää mm. Kainuulle ominaisia tasaisia luikkanevoja. Juortanansalon keskiosissa oleva Lokkisuo on vetinen ja rimpinen. Lapinsuo on laaja ja vetisyytensä takia vaikeakulkuinen. Valtasensuon luonnontilaiset nevat sijaitsevat koskemattomien kuusikoiden ympäröiminä kahden moreeniselänteen välissä.
Elämää soilla ja metsissä
Juortanansalon - Lapinsuon alueen Suomussalmen puoleinen osa kuuluu poronhoitoalueeseen. Kuhmon puolella puolestaan elää metsäpeura (metsa.fi). Alueen halki pitkin Kuhmon ja Suomussalmen kunnanrajaa kulkee noin 90 km pitkä peura-aita, joka on rakennettu metsäpeuran rotupuhtauden säilyttämiseksi. Sen tarkoituksena on pitää metsäpeurat ja porot erossa toisistaan. Suomussalmi on poronhoitoaluetta. Lue lisää metsäpeuran rotupuhtauden turvaamisesta Suomen metsäpeurakannan hoitosuunnitelmasta (mmm.fi) ja tutustu tarkemmin metsäpeuraan Metsähallituksen sivuilla (metsa.fi).
Suomalais-venäläisen Ystävyyden luonnonsuojelualueen tunnuksessa on metsäpeura. Yksi Ystävyyden luonnonsuojelualueen perustavoitteista on metsäpeuran ja sen elinympäristöjen suojelu, joten metsäpeura on itseoikeutettu eläin tunnukseen.
Alueen muut nisäkäslajit ovat tyypillisiä metsä- ja erämaalajeja: pikkunisäkkäitä, jäniksiä, oravia sekä pien- ja suurpetoja. Linnustossa vanhojen metsien lajit ovat suhteellisen runsaita. Tyypillisiä ovat hippiäinen, puukiipijä, pohjantikka ja käpylinnut sekä varsin yleinen kuukkeli. Soilla viihtyvät mm. kurjet, liro ja piekana. Parhaimmat lintusuot ovat Suomussalmen puolella.
Suojelualueen laajentaminen
Vanhojen metsien suojeluohjelmassa Juortanansalon-Lapinsuon soidensuojelualuetta ehdotetaan laajennettavaksi vanhoilla metsillä ja luonnontilaisilla soilla. Laajennukset ovat pääasiassa rajausten tarkennuksia. Kun ympäristöministeriö on vahvistanut laajennusalueiden liittämisen Juortanansalon - Lapinsuon soidensuojelualueeseen, kasvaa koko alueen pinta-ala 5436 hehtaariin.
Juortanansalon - Lapinsuon soidensuojelualuetta on ennallistettu
Ystävyyden puistoon kuuluvista luonnonsuojelualueista Elimyssalo, Lentua, Iso-Palonen - Maariansärkät ja Juortanansalo - Lapinsuo olivat mukana EU:n LIFE Luonto-rahaston tukemassa projektissa ”Luonnonmetsät ja suot Koillismaan ja Kainuun vihreällä vyöhykkeellä” vuosina 2004-2008.
Metsäpeuran pyyntiä ennenvanhaan:
Ansakuoppa, keihäs ja peuraväljä
Varhaisin peurojen pyyntikeino on ollut kuoppa- eli hautapyynti. Kaivetun haudan pohjalle pystytettiin teroitettuja seipäitä, joiden kärki usein kovetettiin hiiltämällä sen pintaa tulessa. Hauta peitettiin oksilla, havuilla ja karikkeilla, jotta peura ei sitä huomaisi. Monesti rakennettiin myös puista siipiaitoja, joilla peuroja ohjattiin kohti hautaa.
Peurahaudat kaivettiin peurojen kulkureiteille erilaisiin kapeikkoihin, joihin maasto peurat ohjasi. Nykyään haudoista on jäljellä painanteita. Niitä löytyy lähinnä kapeiden harjujen lakialueilta, kapeilta kannaksilta ja soiden halki kulkevilta kivennäismaajuoteilta.
Peuranhiihtoa
Peurojen talvipyynnin aseita olivat vanhempina aikoina jousi ja keihäs. Myöhemmin aseena on ollut eri alueilla eri nimityksen saanut tuliase, peurapyssy, peuraväljä, verremyspyssy, iso ja painava rautaputki piippunaan.
Kainuussa peurajahti on ollut muutaman miehen yhteistä työtä ja se on ajoittunut lähinnä syksyyn ja talveen. Kylmällä säällä lihat on myös helppo saada tuoreena suolaan ja palvattaviksi. Kevättalvellakin peuroja saalistettiin, kun hanki teki ajon helpoksi ja lihat oli hyvä kuivata kevätahavassa.
Lapinkylien vuodenkierron perusta
Vielä 1600-luvulle saakka pohjoisen Suomen yhteiskunta on suuresti perustunut lapinkyliin, joista eteläisimmät ovat sijainneet Kuusamossa. Koko lapinkyläjärjestelmä on Pohjois-Suomen ja Kuolan itäisillä alueilla rakentunut peuranpyynnin järjestymisen myötä. Näillä alueilla peuranpyynti on talvikautena ollut seurapyyntiä, johon on lähdetty kolmekin kertaa syksyn ja talven kuluessa.
Peurapyynti on myös paljon säädellyt ihmisten vuodenkiertoa. Saamelainen, erityisesti itäsaamelainen lapinkylä on majaillut talviajan yhteisessä talvikylässä, josta sitten keväällä on perhekunnittain hajaannuttu kesäpaikoille kalaan, marjaan ja kesäpyyntiin. Talvikylä on ollut peuranpyynnin perusyksikkö, joskus useampikin kylä on ajanut peuroja yhdessä. Vaikka lapinkylien merkitys muuttui ja ihmiset asettuivat enimmäkseen pysyviin asumuksiin, säilyi seurapyynti niin kauan kuin peuroja oli pyydettäväksi.
Syys-, talvi- ja kevätpyynti
Ensimmäinen seurapyynti sijoittui syyskuulle ennen peurojen kiima- eli rykimäaikaa. Silloin pyydettiin nimenomaan hirvaita, joissa ennen rykimäaikaa on runsaasti vatsa- ja selkärasvaa, eli kuuta vararavinnoksi kerättynä. Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassaan Sompio alueen metsämiesten sanoneen, että syksyllä "…kuuhirvhaat olivat parhaassa tämyssä, eivät olhet vielä rykinhet." Sompion alue on nykyistä Sodankylän kuntaa.
Kevättalvella, hankikelien alettua oli seuraavan seurapyynnin aika. Silloin hiihdettiin joukolla peurojen perään. Ne liikkuvat kevättalvella laumoina, tokkina. Kevättalven saaliit saattoivat olla suuriakin, kun keli oli suotuisa hiihtäjälle.
Kolmas seurapyynti järjestettiin kevättalven lopulla. Silloin peuraa ajettiin tunturissa, jotta saatiin lihoja kesäksi. Kevätpyynnin saalis kuivattiin suureksi osaksi kuivalihaksi. Tunturipyynnissä ajettiin yleensä ylöspäin pakoon pyrkivät peurat etukäteen tunturiin menneiden ampujien ulottuville. Tässä ajossa käytettiin usein myös poroja, joilla pulkassa ajaen ahdistettiin peuroja ampujien luo.