Petkeljärven historia

Jään alta paljastuva maa
Kruunun liikamaa
Möhkön ruukin vaikutus
Toinen maailmansota
Kansallispuistoksi

Jään alta paljastuva maa

Jääkauden päättyessä yli 10 000 vuotta sitten Ilomantsin alueelle muodostui lyhytaikainen vetäytyvän jään patoama jääjärvi. Tämä Ilomantsin jääjärvi peitti myös nykyisen Petkeljärven alueen. Mannerjään sulettua jääjärvi purkautui ja alueen nykyiset järvet muodostuivat.

Varhaisimmat tunnetut esihistoriallisen kulttuurin jäänteet Petkeljärven kansallispuiston alueella ovat kaksi Petkeljärvenharjun kivikautista asuinpaikkaa. Lisäksi suojelualueen ulkopuolelta, alueen suurempien järvien rannoilta on löydetty useita varhaisia asuinpaikkoja. Alueen harjut ja vesistöverkostot ovat toimineet hyvinä kulkureitteinä ja kapeat harjut sekä kannakset oivallisina paikkoina peurojen, hirvien ja muun riistan pyyntiin. Paikannimistä Petraniemi ja Petraluhta viittaavat peuraan, joka on aikoinaan ollut tärkeä riistalaji ja mahdollisesti houkutellut kulkijoita alueelle.

Pronssi- ja rautakautisia löytöjä Petkeljärven alueelta ei ole vielä tehty, joten historian valokeila tarkentuu alueelle seuraavan kerran vasta keskiajalla. Petkeljärven kansallispuiston alue on ollut ilmeisesti asumaton suurimman osan historiallista aikaa, mutta Tetrijärven alue Möhköntien ja kansallispuiston välissä kuului 1500-luvulla perustettuun Kuuksenvaaran kylään.

Kruunun liikamaa

Ensimmäiset Petkeljärveä koskevat kirjalliset lähteet ovat 1800-luvulta. Vuoden 1832 isojakokirjoissa nykyisen kansallispuiston pohjoispuoli rajattiin Riihiniemen kyläksi ja Petkeljärven alue jäi valtiolle. Valtion maista tuli yhteismaata, johon ympäröivillä kylillä oli nautintaoikeus. Osa alueista oli niittyinä ja osaa kaskettiin, mutta isoin osa oli metsämaata.

Kruunun liikamaista piirrettiin kartta verotuksen tarpeisiin vuonna 1864. Maanmittarit tekivät tarkkaa työtä, sillä alueen alaksi mitattiin tuolloin 370 ha. Nykyään kiinteistörekisteriin merkitty maapinta-ala on 370,9 ha. Tämän kartan ja siihen liittyneen selvityksen perusteella Petkeljärven alueesta niittyjä oli noin 20 ha, kaskimaata noin 8 ha ja metsää noin 300 ha. Metsästä noin kolmasosa arvioitiin järeäksi tukkimetsäksi, joka tuohon aikaan saattoi tarkoittaa jopa 300-vuotiasta puustoa.

Petkeljärven niityt olivat luhtaniittyjä, eli ajoittain tulvivia ranta- tai suoniittyjä. Ruununsaaren Petraluhta on mahdollisesti ollut nautintaniittynä jo 1600-luvulla ja viimeisen kerran saman niityn nautintaoikeus on ollut esillä vielä 1970-luvun alussa. Niityt olivat tarkasti hyödynnettyjä ja tärkeitä karjataloudelle. Aikoinaan näiltä luonnonniityiltä haettiin rehua pitkienkin matkojen takaa. Kesäisin niityillä heinätöissä oltiin yleensä useita päiviä yhteen menoon. Heinät koottiin pielekseen kuivumaan, joka korkeimmillaan saattoi kohota jopa neljän metrin korkeuteen. Pieles muistutti ulkonäöltään katonharjaa. Pieleksessä säilytetyt heinät kuljetettiin talvella reellä karjalle rehuksi. Kansallispuistossa on edelleen yhteensä noin 20 ha luhtaniittyjä.

Kaskimaana Petkeljärven alueesta on 1800-luvulla ollut enää pieni osa ja kruunun liikamailla kaskeaminen kiellettiin lopulta kokonaan. Todennäköisesti aikaisemmilla vuosisadoilla kaskeaminen alueella on kuitenkin ollut laajempaa.

1800-luvun kuluessa kansallispuiston alueen metsät hakattiin kauttaaltaan. Hakkuut alkoivat 1830-luvulla Petraniemen alueelta ja etenivät siitä pohjoiseen päättyen 1860-luvulla puiston pohjoisosaan. Myöhemmin kansallispuiston alueelta hakattiin vielä metsää ratapölkyiksi Valtionrautateille. Puuston iän perusteella nämä ratapölkyt hakattiin todennäköisesti Ruununsaaren pohjoiskärjessä ja Korkeasärkän harjulla. Metsähakkuiden tukit kuljetettiin pois vesireittejä pitkin. Luontaisten uittoreittien lisäksi Pienestä Kuikkalammesta on kaivettu uittokanava Petkeljärveen. 

Myös hiilen kysyntä kasvoi 1800-luvulla Möhkön ruukin perustamisen myötä ja osa kaadetuista puista päätyikin yhteen alueen monista hiilimiiluista ja myytiin hiilenä ruukille.

Möhkön ruukin vaikutus

Kruunun liikamaista piirretty vuoden 1864 kartta ja pinta-alalaskenta tehtiin alueiden mahdollista vuokrausta varten. Talonpojat ja teollisuuden edustajat olivat osoittaneet mielenkiintoa kruunun liikamaita kohtaan jo kauan ennen kartoitusta. Yksi alueista kiinnostunut taho oli Möhkön ruukki.

Möhkön ruukki (mohkonruukki.fi) perustettiin vuonna 1837. Möhkö sijaitsee alle 10 km päässä Petkeljärvestä. Ruukin ensimmäinen omistaja anoi senaatilta kruunun liikamaita ruukin käyttöön. Tarkoituksena oli perustaa alueelle torppia ja tätä kautta turvata ruukin raaka-aineen, puun ja hiilen, saanti alueelta. Senaatti ei tähän suostunut. Möhkön ruukin tuli hankkia raaka-aineet sopimuksilla suoraan alueen talonpojilta, jotka saivat edelleen hyödyntää myös Petkeljärven aluetta. Ruukin työvoiman ja raaka-aineen tarve oli valtava. Petkeljärven ympäristöstä, myös kansallispuiston alueella, on runsaasti hiilimiiluja. Hiilimiiluissa on polttamalla valmistettu puuhiiltä, jota on todennäköisesti myyty eteenpäin myös Möhkön ruukille.

Vuonna 1872 Petkeljärven liikamaa-alueesta perustettiin erillinen kruununpuisto. Lähiseudun tilalliset tarjoutuivat nytkin ostamaan alueen, mutta valtio oli alkanut tiukentaa otettaan metsien käytöstä, koska teollisuuden kasvun myötä metsien arvo oli nousussa. Valtio suojeli omaisuutensa arvoa kieltämällä kaskeamisen kokonaan alueella ja palkkasi metsänvartijan valvomaan kieltoa. Petkeljärven viimeinen metsänvartija jäi eläkkeelle vuonna 1957.

Toinen maailmansota

Talvisodan aikana taistelut ulottuivat Petkeljärven alueelle saakka. Kovimmat taistelut käytiin Taivallammen ja Oinassalmen alueilla kansallispuiston pohjoispuolella. Petkeljärven itäpuolella sijaitseva Piistinniemi oli strategisesti tärkeä, sillä sieltä käsin suomalaiset pystyivät turvaamaan Oinassalmen oikean sivustan ja sen, ettei vihollinen päässyt salmen yli. Kansallispuiston alueen kautta hoidettiin Petkelniemen vartiojoukkojen vaihdot ja huolto, ja alue toimi usein myös vihollisen selustaan iskeneiden partioiden lähtöpaikkana.

Petraniemessä sijainneessa ja nykyään entisöidyssä saunakorsussa väsyneet sotilaat pääsivät rentoutumaan rankkojen partioiden ja vartiovuorojen jälkeen, ja auttoipa sauna myös täiden torjunnassa. Saunakorsun nimi oli Lilalei. Kertomatiedon mukaan korsu oli ristitty amerikkalaisen Lila Lee -nimisen filmitähden mukaan. Lila Lee esiintyi monissa mykkä- ja äänielokuvissa 1920–30-luvuilla.  

Talvisodan päätyttyä Petkeljärven alueella jatkettiin vielä kenttävarustustöitä siltä varalta, että sota jostain syystä vielä jatkuisi. Uusissa puolustussuunnitelmissa Petkeljärven puolustusasemat olivat etuvartioasemia, joista käsin venäläisten mahdollista uutta hyökkäystä olisi pyritty viivyttämään. Varsinaista uutta pääpuolustuslinjaa alettiin suunnitella kauemmas selustaan. Näissä asemissa ei kuitenkaan tarvinnut enää taistella, sillä jatkosodassa venäläisten eteneminen Ilomantsin alueella pysäytettiin Möhköön.

Kansallispuistoksi

Alkusysäys Petkeljärven suojelemiselle tuli vuonna 1933, kun alue jätettiin säästömetsäksi. Toisen maailmansodan seurauksena kaksi neljästä vuonna 1938 perustetusta kansallispuistosta jäi alueluovutuksissa Neuvostoliiton puolelle. Menetetyt kansallispuistot haluttiin korvata uusilla. Korvaavia uusia puistoja esittivät muun muassa luonnontieteelliset seurat, mutta Petkeljärvellä myös paikalliset ihmiset olivat aktiivisesti osallisena asiassa. Petkeljärven kansallispuisto perustettiin lopulta vuonna 1956 yhdessä kuuden muun, Lemmenjoen, Liesjärven, Linnansaaren, Oulangan, Pyhä-Häkin ja Rokuan, kansallispuiston kanssa. 

Kansallispuiston kehittäminen retkeilykäyttöön alkoi vuonna 1957, kun alueelle tuotiin viittoja ja linjattiin reittejä. Vuonna 1959 alueella juhlittiin metsähallinnon 100-vuotisjuhlaa. Esiin nousi myös, että alueelle olisi mahdollisimman pian saatava puistonvartija ja hänelle tulisi rakentaa oma mökki. Samana vuonna rakennettiin työllisyysvaroilla tie Oinassalmesta Petraniemeen. Osasta tietyömaalta saadusta puutavarasta tehtiin lautoja ja hirsiä myöhemmin rakennettavaa puistonvartijan majaa varten. Maja valmistui vuonna 1960. Puistonvartijan majassa asui väkeä 1970-luvun puoliväliin asti, jonka jälkeen se on ollut vähäisellä käytöllä. Maja on kunnostettu vuonna 2004.

Kansallispuisto kiinnosti siis matkailijoita alusta alkaen, ja vuoden 1965 toimintakertomuksessa aluemetsänhoitaja kommentoi asiaa näin:

Luonnontilainen metsä ja maisema näyttävät yhä jatkuvassa määrin kiinnostavan ihmistä kiihkeän elämän rytmin vastapainoksi. Niinpä kansallispuiston kävijöiden lukumäärä on kasvanut vuosi vuodelta. Kuluneena sateisena kesänä kävijöiden määrä oli edellistä vuotta suurempi saavuttaen lukumäärän noin 9000 kävijää. Heistä oli leirintäalueella yöpyneitä noin 4000 ja päiväkävijöitä 5000.

Kävijöiden määrä nousi tasaisesti koko 1960-luvun, sillä pari vuotta myöhemmin kävijöitä ja yöpyneitä laskettiin kesältä noin 13 400 henkilöä. 2000-luvulla kävijämäärät ovat tasaantuneet noin 20 000 kävijään vuosittain.

Lähteitä:

• Björn, I. 1991. Suur-Ilomantsin historia
• Kumpulainen, J. Petkeljärven kansallispuiston historiaselvitys. 2005. Metsähallitukselle tehty korkeakouluharjoittelu. Julkaisematon moniste. Diaarinro 1637/41/2005