Kaikki Urho Kekkosen kansallispuiston tunturimaisemat kertovat omaa karua tarinaansa jääkaudesta. Tunturien pyöreät laet ovat muotoutuneet jääkerroksen alla kansallispuistolle tyypillisiksi ja tunnistettaviksi. Jalkojen alle jäävä kallio, maa- tai kiviaines on käynyt läpi monenlaisen myllerryksen. Ahopään tunturipolun kulkijalle maisema on silmiä hivelevä ja houkuttelee taipaleelle kohti seuraavaa lakea. Mutta mitä maisema kertoo katselijalle?
Jääkaudella oli toisin. Vain 20 000 vuotta sitten maanpintaa peittänyt Veiksel-kauden jää ja lumipeitto oli laajimmillaan. Se kohosi jopa 2000 metriä paksuna vaippana kohti ilmakehää.
Jäävaipan vetäytymis- ja etenemisvaiheiden aikana maa- ja kallioperä muovautui pitkälle nykyiseen muotoonsa. Muovaajina olivat jää ja vesi, niiden liikkeet ja suhde toisiinsa. Näitä liikkeitä puolestaan sääteli lämpötila, joka vuoroin piti jäätikön puolta, vuoroin antoi veden voittaa olomuotokilpailussa.
Viimeisten 10 000 vuoden aikana muutoksia maisemaan on tuonut kasvillisuuden kehittyminen ilmaston mukaan ja hitaasti maisemaa muovaava rapautuminen.
Ahopään tunturipolulla maaperä vaelluskengän alla on jään paikalleen kerrostamaa moreenia. Peruskallio löytyy pinnan läheltä. Polun molemmin puolin jää pieniä pinnanmuotoja, rosoja ja peruskalliosta esiin nousseita nokkia, jotka ovat paksun jääkerroksen alulle saattamia ja sulavesien ja rapautumisen edelleen muokkaamia.
Kallioperä jalkojen alla on alkuperältään pääosin 1 900 miljoonaa vuotta sitten syntyneen svekokarelidisen vuorenpoimutuksen yhteydessä syntynyttä granuliittia. Seuraavien satojen miljoonien vuosien aikana granuliittivuoret kuluivat juuria myöten.
Myöhemmin, n. 30-50 miljoonaa vuotta sitten seurasi lohkoliikuntoja, joissa nykyiset tunturit kohosivat maankuoresta. Lohkot rajoittuivat murroslinjoihin, jotka näkyvät nykyisin jokilaaksoina. Suomujokilaakso ja Tuiskukurun laaksot esimerkiksi ovat sellaisia.
Kansallispuiston kaakkoiskulmasta löytyy myös graniittigneissiä, kvartsiittia ja amfiboliittia. Yleisilme kansallispuiston kivissä ja kallioissa on kuitenkin granuliitin määräämä vaalean punaharmaa.
Nattastuntureiden terävä profiili etelän suunnassa Sompion luonnonpuistossa on kulkijoille tuttu ja erottuu helposti Urho Kekkosen kansallispuiston pyöreälakisten tuntureiden joukosta. Nattasten graniittimassiivi on miljoonia vuosia ympäristöään nuorempaa kiviainesta.
Punaharmaa kallioperä tulee näkyviin tunturissa rapautumisen vaikutuksesta kivikkoisena maastona. Ahopään tunturipolku suuntaa puuttomassa kohti Rumakurua ja maisemassa näkyy punaharmaata rakkakivikkoa enemmänkin.
Tarkkasilmäinen näkee myös tunturinrinteessä kohdan jossa jäätikön reuna on aiheuttanut maisemaan reunauoman, jota pitkin sulamisvesi on virrannut ja uurtanut jälkensä rinteeseen.
Rumakuru, yksi kansallispuiston vierailluimmista paikoista on myös syntynyt jään ja veden vuorovaikutuksesta. Kiilopään laaksoon patoutuneen jääjärven vedet ovat purkautuneet Kiilopään ja Ahopään välisten satulakurujen kautta edelleen Luulammen laaksoon.
Rumakuruun kohdistui pitkän aikaa sulavesien ja irtaimen kiviaineksen kulutustyö. Lisäksi kallioperä oli valmiiksi rikkonainen ja se mahdollisti kymmeniä metrejä syvän jyrkän kurun muodostumisen. Kansallispuiston tunnetuimmat satulakurut löytyvät syvemmältä puistosta. Näistä suurin, Pirunportti, on 70 m syvä.
Jäätikön sulaessa vedet ovat purkautuneet Rumakurun satulasta ja vieneet mukanaan irtaimen maa-aineksen Luulammen suuntaan. Kevyimmät maa-ainekset ovat seuranneet pisimpään mukana, ja kasautuneet nykyisten jokiuomien varsille.
Esimerkiksi Luulammen suuntaan mennessä päästään maaperälle, jossa aines on kerrostunutta. Sulamisvedet ovat jatkaneet matkaa Taajoslaavun kautta virtaavan Kulasjoen uomaa ja sen varrelle sora- ja hiekka-aines on laskeutunut ja kerrostunut.
Jääkauden jäljet näkyvät maastossa ja maaperässä mm. erityyppisinä harjuina ja jääjärven reunavalleina. Kallioiden pinnassa olevat uurteen kertovat jäätikön virtaussuunnasta. Esimerkiksi Luulammella on harjumuodostelmia nähtävissä.
Harjumuodostelmat ovat syntyneet jäätikön alla sulamisveden muodostaman jäätikköjokitunnelin pohjalle. Sulavesimassat kuljettivat irtainta ainesta, joka kasaantui tunnelin pohjalle. Jäätikön sulaessa ympäriltä paikalle jäi harju.
Saariselän alueella jäätikköjokitunnelit ovat kulkeneet kohti jäätikön reunaa lounaasta koilliseen, mikä on viimeinen jään virtaussuunta. Jäätikönjakajan eteläpuolella virtaussuunta on puolestaan ollut luoteesta kaakkoon.
Harjumuodostelmat jatkuvat Kiilopään rinteessä. Lisäksi samoilla seuduilla rinteestä löytyy merkkejä muinaisesta jääjärvestä ja sen rantaviivasta.
Viimeisten 2 miljoonan vuoden aikana kansallispuiston alue on ollut lukuisten jääkausien temmellyskenttänä. Nykyisten tuntureiden pyöreät muodot ovat syntyneet viimeisten parin miljoonan vuoden aikana ylivyöryneiden jääkausien aikana. Veiksel-jääkausi alkoi n. 100 000 vuotta sitten, laajeni kunnes 20 000 vuotta sitten oli laajimmillaan.
Viimeisimmän jäätiköitymisen loppuvaiheessa Koilliskaira oli keskellä jäänjakajavyöhykettä: pohjoisosassa, Saariselällä, jäätikkö virtasi kohti koillista. Etelämpänä jäätikön virtaussuunta oli kohti kaakkoa.
Alue on edelleen vedenjakaja, jonka pohjoispuolella vedet virtaavat koilliseen ja eteläpuolella etelään tai kaakkoon. Nimistö kertoo myös asiasta: Rumakurun viereinen tunturi on nimeltään Vesijakopää.
Vetäytymisvaiheessa viimeisenä mannerjäätikön rippeet viihtyivät jokilaaksoissa, kunnes vesimassat jääjärvistä pakenivat kansallispuiston nykyisten suurten jokiuomien kautta.
Myös kansallispuiston eteläosan suuret aapasuoalueet ovat saaneet alkunsa heti jääkauden jälkeen. Vesi jäi maaston painanteisiin ja alkoi soistamaan maata. Vielä Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentamisen jälkeenkin suot ovat Euroopan suurimpia yhtenäisiä aapasuoalueita.
Kulkijalle jääkausien muovaama kansallispuiston maisema näyttäytyy houkuttelevina pyöreinä tuntureina, suojaisina jokilaaksoina tai sitten kulkua ohjaavina hankalampina harjanteina ja kivikkoina. Tuskin monelle tulee mieleen että maisema on miljoonien vuosien työn tulosta. Arkkitehteina ovat olleet jää, ilma ja vesi. Samat arkkitehdit jatkavat työtään halusimme tai emme, lopputuloksen näkevät jälkipolvet.