Ihmisen jälkiä
Elimyssalolla on kaksi 1800-luvulla perustettua erämaatilaa, Levävaara ja Latvavaara, jotka molemmat edustavat myös Kainuulle tyypillistä vaara-asutusta. Molemmat ovat toimineet kruununmetsätorppina, mutta saaneet pääasiallisen toimeentulonsa eränkäynnistä, tervanpoltosta, kaskiviljelystä ja karjataloudesta. Ympäristön metsissä näkyy jälkiä ihmisen toiminnasta. Molemmat tilat autioituivat 1960-luvulla.
Levävaaran rakennuksia ja pihapiiriä on kunnostettu 1950-luvun asuun kertomaan yksinäisten erämaatilojen elämästä. Myös Latvavaaran rakennuksissa on tehty ylläpitokorjauksia. Molempien tilojen pihapiirit niitetään noin kahden vuoden välein. Kesäisin Levävaaran pihaa niittävät myös lampaat.
- Lue lisää torppien vaiheista
Leivän jatketta
Metsätyöt ja riistan pyynti ovat tarjonneet tärkeän lisän elantoon. Metsäpeuran pyynti on ollut tärkeä leivän jatke Elimyssalollakin. Kuuluisimpia peuranpyytäjä oli Tuomas Haverinen, Levän ukko.
Sota-aika Elimyssalolla
Talvisodan sytyttyä sekä Levävaaran että Latvavaaran asukkaiden oli jätettävä kotinsa ja lähdettävä evakkoon. Varsinaisia sotatoimia ei Elimyssalon alueella juuri ollut, mutta sotilaita liikkui täälläkin.
Lue lisää Levävaaran tapahtumista sota-aikaan.
Suojeluhistoria
Osa Elimyssalon alueista oli yksityisomistuksessa 1970-luvulle asti. Metsähallitus osti Levävaaran tilan vuonna 1973. Jo edellisenä vuonna Elimyssalon ydinosasta rauhoitettiin 3000 ha metsäpeuran suojelua varten.
Elimysjärven luonnonhoitometsä perustettiin vuonna 1977. Ystävyyden puiston perustamisen yhteydessä vuonna 1990 aluetta laajennettiin ja siitä tuli Elimyssalon luonnonsuojelualue.
Vanhojen metsien suojeluohjelmassa Elimyssalon luonnonsuojelualueelle ehdotetaan laajennusalueita, jolloin alueen kokonaispinta-ala kasvaa 9200 hehtaariin.
Metsäpeuran pyynti entisaikaan
Ansakuoppa, keihäs ja peuraväljä
Varhaisin peurojen pyyntikeino on ollut kuoppa- eli hautapyynti. Kaivetun haudan pohjalle pystytettiin teroitettuja seipäitä, joiden kärki usein kovetettiin hiiltämällä sen pintaa tulessa. Hauta peitettiin oksilla, havuilla ja karikkeilla, jotta peura ei sitä huomaisi. Monesti rakennettiin myös puista siipiaitoja, joilla peuroja ohjattiin kohti hautaa.
Peurahaudat kaivettiin peurojen kulkureiteille erilaisiin kapeikkoihin, joihin maasto peurat ohjasi. Nykyään haudoista on jäljellä painanteita. Niitä löytyy lähinnä kapeiden harjujen lakialueilta, kapeilta kannaksilta ja soiden halki kulkevilta kivennäismaajuoteilta.
Peuranhiihtoa
Peurojen talvipyynnin aseita olivat vanhempina aikoina jousi ja keihäs. Myöhemmin aseena on ollut eri alueilla eri nimityksen saanut tuliase, peurapyssy, peuraväljä, verremyspyssy, iso ja painava rautaputki piippunaan.
Kainuussa peurajahti on ollut muutaman miehen yhteistä työtä ja se on ajoittunut lähinnä syksyyn ja talveen. Kylmällä säällä lihat on myös helppo saada tuoreena suolaan ja palvattaviksi. Kevättalvellakin peuroja saalistettiin, kun hanki teki ajon helpoksi ja lihat oli hyvä kuivata kevätahavassa.
Lapinkylien vuodenkierron perusta
Vielä 1600-luvulle saakka pohjoisen Suomen yhteiskunta on suuresti perustunut lapinkyliin, joista eteläisimmät ovat sijainneet Kuusamossa. Koko lapinkyläjärjestelmä on Pohjois-Suomen ja Kuolan itäisillä alueilla rakentunut peuranpyynnin järjestymisen myötä. Näillä alueilla peuranpyynti on talvikautena ollut seurapyyntiä, johon on lähdetty kolmekin kertaa syksyn ja talven kuluessa.
Peurapyynti on myös paljon säädellyt ihmisten vuodenkiertoa. Saamelainen, erityisesti itäsaamelainen lapinkylä on majaillut talviajan yhteisessä talvikylässä, josta sitten keväällä on perhekunnittain hajaannuttu kesäpaikoille kalaan, marjaan ja kesäpyyntiin. Talvikylä on ollut peuranpyynnin perusyksikkö, joskus useampikin kylä on ajanut peuroja yhdessä. Vaikka lapinkylien merkitys muuttui ja ihmiset asettuivat enimmäkseen pysyviin asumuksiin, säilyi seurapyynti niin kauan kuin peuroja oli pyydettäväksi.
Syys-, talvi- ja kevätpyynti
Ensimmäinen seurapyynti sijoittui syyskuulle ennen peurojen kiima- eli rykimäaikaa. Silloin pyydettiin nimenomaan hirvaita, joissa ennen rykimäaikaa on runsaasti vatsa- ja selkärasvaa, eli kuuta vararavinnoksi kerättynä. Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassaan Sompio alueen metsämiesten sanoneen, että syksyllä "…kuuhirvhaat olivat parhaassa tämyssä, eivät olhet vielä rykinhet." Sompion alue on nykyistä Sodankylän kuntaa.
Kevättalvella, hankikelien alettua oli seuraavan seurapyynnin aika. Silloin hiihdettiin joukolla peurojen perään. Ne liikkuvat kevättalvella laumoina, tokkina. Kevättalven saaliit saattoivat olla suuriakin, kun keli oli suotuisa hiihtäjälle.
Kolmas seurapyynti järjestettiin kevättalven lopulla. Silloin peuraa ajettiin tunturissa, jotta saatiin lihoja kesäksi. Kevätpyynnin saalis kuivattiin suureksi osaksi kuivalihaksi. Tunturipyynnissä ajettiin yleensä ylöspäin pakoon pyrkivät peurat etukäteen tunturiin menneiden ampujien ulottuville. Tässä ajossa käytettiin usein myös poroja, joilla pulkassa ajaen ahdistettiin peuroja ampujien luo.