Kulttuuri ja elinkeinot
Hammastunturin erämaan käyttö perustui vielä kaksi vuosisataa sitten peuranpyyntiin, metsästykseen ja kalastukseen. Inarin länsi- ja pohjoisosissa oli poroja jo 1800-luvun alussa talvisin runsaasti, koska ne olivat porosaamelaisten talvilaidunalueita. Kesäisin porot vaelsivat Jäämeren rantaan vasomaan ja laiduntamaan sääskettömällä rannikolla. Suomen ja Norjan rajasulku vuonna 1852 esti vähitellen perinteiset vaellukset kesä- ja talvilaidunten välillä, mikä johti monien porosaamelaisperheiden ja -sukujen hakeutumiseen kokonaan uusille elinalueille Pohjois-Ruotsiin ja -Suomeen. Myös nykyisin Hammastunturin alue on vahvaa poronhoitoaluetta, jossa toimivat Hammastunturin, Ivalon, Lapin, Kuivasalmen ja Sallivaaran paliskunnat. Porotalous onkin yksi alueen merkittävä elinkeino. Siitä saatavat tulot ja sivuansiomahdollisuudet pitävät kyliä asuttuina.
Tänä päivänä Kutturan kylässä on Hammastunturin erämaa-alueen ainoa ympärivuotinen asutus. Kylän ympärillä on vanhoja niittyjä, joista monia niitetään yhä edelleen. Niittyjen kasvillisuus edustaa sekä alkuperäisiä pohjoisia niittylajeja että etelästä ihmisen matkassa tulleita lajeja. Tie Kutturan kylään rakennettiin vuonna 1959. Tien sai aikaan presidentti Kekkonen vierailtuaan hiihtoretkellä Kutturassa vuonna 1956.
Kullankaivu on jättänyt varsin pysyviä jälkiä Hammastunturin erämaahan. Ensimmäisen kultalöydön Ivalojoella teki valtion tutkimusretkikunta vuonna 1868. Virallinen valtion valvoma kullanhuuhdonta alkoi vuonna 1870, ja samana vuonna kruunu rakennutti Ivalojoen pohjoisrannalle Kruunun Stationin valtion virkamiesten valvontatyötä helpottamaan. Kultaa etsittiin myös kallioperästä ja kaivostoiminta oli alueella vilkasta 1900-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä. Noiden vuosikymmenten suurhankkeet eivät kuitenkaan onnistuneet ja niiden jäänteet ovat nähtävyyksiä ja muistoja ihmisten unelmista ja yritteliäisyydestä.
Nimistöstä
Hammastunturin alueen paikannimistöstä vanhimpia ja alkuperäisimpiä ovat suurten jokien, järvien ja tuntureiden nimet. Niiden alkuperäinen merkitys on enää harvoin selvitettävissä. Nykyisen asunsa paikannimistö on saanut useiden kielten ja kulttuurien vaikutuspiirissä. Alkuperäinen inarin- tai pohjoissaamenkielinen nimi on usein saanut suomalaisen rinnakkaisnimen, tai nimet ovat muuttuneet saamenkielisestä asustaan helpommin suomalaisen lausuttaviksi. Kullankaivajat ovat antaneet työmailleen ja lähiseuduille henkilöihin, tapahtumiin tai paikan luonteeseen viittaavia nimiä. Seudulle muuttaneet pohjoissaamelaiset taas nimesivät tunturialueen kiintopisteitä poroon ja poronhoitoon liittyvillä nimillä. Vielä nykyisinkin nimistö saattaa vaihdella kartan ja kartantekijän mukaan.
Nähtävyydet
Ivalojoen Kultala
Ivalojoen kultamaat löysi virallisesti senaatin lähettämä retkikunta syyskuussa 1868. Varsinaisen kultaryntäyksen Ivalojoelle sai aikaan 2 kg kultaa, joka oli huuhdottu muutamassa viikossa syyskesällä 1869. Kaivajina olivat Kaliforniassa oppinsa saaneet oululainen Jakob Ervast ja raahelainen Nils Lepistö. Pian Ivalojoella oli satalukuinen miesjoukko onneaan koettamassa, ja viidessä vuodessa jokivarteen nousi nelisenkymmentä hirsi- ja turvemökkiä.
Jo vuonna 1870 valtiovalta rakennutti Ivalojoelle tukikohdan, Kruunun Stationin, kullankaivun valvontaa ja hallinnointia varten. Kruunun tukikohdassa tarkastettiin kullankaivajien etsintäluvat, punnittiin löydetty kulta ja perittiin siitä vero valtiolle. Aseman aktiivisimmat vuodet olivat 1870-1900, jolloin siellä majaili parhaimmillaan 38 miestä.
Ivalojoen huuhtomoissa työskenteli kesällä 1870 yhteensä 335 henkilöä. Lisättynä kaikilla virkamiehillä, valtausten omistajilla, kullan etsijöillä ja irtoväellä oleskeli Ivalojoen kulta-alueilla noihin aikoihin 500 - 600 henkilöä. Kun Inarin henkikirjoissa oli tuolloin 659 henkilöä, saattoi Kultala olla kaupunkien jälkeen Pohjois-Suomen suurin taajama.
Ivalojoen Kultalan värikkääseen historiaan kuuluu myös sen toimiminen revontulitutkimuksien tukikohtana vuosina 1882 - 1884. Vuonna 1882 Suomen Tiedeakatemia aloitti napaseudun tutkimusohjelman, ja siihen liittyviä revontulitutkimuksia tehtiin kahtena talvena professori Karl Selim Lemströmin johdolla. Pietarlauttasen huipulle rakennettiin eristetty kuparilankakäämi, josta ainakin yhtenä yönä havaittiin nousevan valonsäde taivaalle. Tutkimuksia jatkettiin vielä seuraavana talvena, mutta uusia havaintoja ei saatu.
Kultalan käyttö väheni 1900-luvulla, ja 1920-luvulle tultaessa rakennukset olivat huonossa kunnossa. Kultalasta kirjoittanut Suomen Kuvalehti kustansi päärakennukseen uuden pärekaton vuonna 1931, mutta muuten rakennukset olivat hoidotta. Lapin Kultala Säätiön aloitteesta Kultalan rakennukset korjattiin Museoviraston valvonnassa vuosina 1972 ja 1982. Väentupa, leipomo ja varastoaitta jouduttiin huonokuntoisina entistämään vanhojen valokuvien ja piirrosten avulla. Rakennukset peruskorjattiin uudelleen vuonna 2000.
Päärakennuksesta noin 100 metrin päässä sijaitsi aikanaan vaatimaton kaksihuoneinen kapakka. Sitä kutsuttiin myös krouviksi, saluunaksi tai ruokalaksi. Kultakuumeen mentyä kapakka jäi tyhjilleen ja raunioitui. Viimeisetkin hirret haihtuivat aikanaan savuna ilmaan retkeilijöiden ja kullankaivajien nuotioissa.
Metsähallitus rakensi vuonna 1970 väentuvan alapuolelle kaksihuoneisen kämpän, joka toimi autio- ja varaustupana. Kämppä paloi vuonna 1995. Uusi tupa valmistui vuonna 1996 päärakennuksen itäpuolelle. Sen kahdesta huoneesta toinen toimii autiotupana ja toinen vuokratupana.
Mobergin Kultala
Moberginoja on Sotajoen pieni sivupuro. Sen ympäristössä kullankaivutoiminta on ollut vilkasta jo yli 120 vuotta. Mobergin Kultala oli alunperin kultakaivososakeyhtiö Prospektor Ab:n 1900-luvun alussa rakentama tutkimustukikohta. Myöhemmin paikalla on ollut monia kaivajia ja yhtiöitä. Nykyisin lähistöllä on Ivalojoen ainoa kaivospiiri.
Moberginojan kämppä oli 1970-luvun alussa hajoamistilassa. Vuosina 1975 - 1976 ja 1982 rakennuksia kunnostettiin Lapin Kultala Säätiön aloitteesta. Nykyisin rakennukset ovat Metsähallituksen hallinnassa.
Vanhasta suuresta pääkämpästä kunnostettiin osa 1970-luvun lopulla autiotuvaksi. Kämpän toisen puolen raunio näkyy vielä rakennuksen sivustalla. Parempikuntoinen majoitusrakennus kunnostettiin vuosina 1975 - 1976, mutta se paloi vuonna 1993. Entisen mallin mukaan rakennettu uusi kämppä valmistui 1999. Pihapiirin vanhaan suureen savusaunaan mahtui kerralla parikymmentä kylpijää. Sauna ja muut rakennukset ovat nykyisin museokohteena ja lukittuja.
Pahaojan Kultala
Sodankyläläinen Hannu Postila kaivoi Sotajoen varrella Pahaojan kohdalla kultaa jo 1880-luvulla. Toiminta alueella tehostui, kun Lapin Kulta Oy rakensi sinne tukikohdan vuonna 1925. Pahaojalla tehtiin 1920-luvulla ensimmäiset koneellisen kullankaivuun yritykset. Sinne kuljetettiin rautatiekiskoja, kuuppavaunuja ja höyryvoimalla toimivia koneita. Ponnistusten tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi. Kultaa saatiin vähän ja kivet vaikeuttivat koneellista työskentelyä.
Rakennusten lisäksi toiminnasta on nykyisin muistona vanha höyrykone, jota ei ehditty ottaa käyttöön ennen Lapin Kulta Oy:n kaatumista vuonna 1927. Lapin Kulta Oy:n nimi ei kuitenkaan kadonnut historiasta, sillä Tornion Olut Oy hankki omistukseensa nimen käyttöoikeuden vuonna1969. Nykyisin Lapin Kulta on kansainvälisestikin tunnettu olutmerkki.
Pahaojan rakennukset
Nykyinen pääkämppä on koottu kahdesta osasta. Kämpän joenpuoleinen pirtti uitettiin kilometrin päästä Vuijeminhaaran suulta. Porstuan vasemmalla puolella oleva avotakallinen tupa lienee peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Kämpän ulkonurkalla on Lapin Kulta Oy:n työmaan ajoilta peräisin oleva vellikellon virkaa toimittanut kiskonpätkä.
Pahaojan kämpät rappeutuivat 1950- ja 1960-luvuilla, kun kullankaivun painopiste oli siirtynyt Lemmenjoelle. Lapin Kultala Säätiön aloitteesta Museovirasto organisoi 1970-luvulla rakennusten korjauksen sekä katoksen höyrykoneelle ja Sotajoen riippusillan rakentamisen. Sotajoelta merkittiin myös 12 km:n mittainen polku Patatuntureiden välistä Ivalojoen Kultalaan.
Pahaojan rakennukset ovat nykyisin Metsähallituksen hallinnassa. Päärakennuksen toinen huone toimi vuoteen 2019 asti vuokratupana ja toinen autiotupana. Nykyisin rakennus on museokohde.
Raahenpirtti
Alun perin raahelaisten merimiesten 1870-luvulla rakentama kultakämppä sijaitsee Ivalojoen eteläpuolella, Palsinojan rannalla keskellä kullanhuuhdonta-aluetta. Autolla pääsee kesällä noin kilometrin päähän tuvasta. Polku seurailee Palsinojaa alajuoksulle. Tupa on nykyisin museokohde.
Ritakosken Kultala
Ritakoski oli aikoinaan kultamiesten asuinpaikka ja välietappi kuljettaessa Kyrön kylästä eli Ivalosta Kultalaan. Ritakoski oli myös kultamiehistä yhden tunnetuimman eli Heikki Kivekkään unelmien kohde. Hän asettui vakituiseen Ritakoskelle 1910-luvulla. Kivekäs rakennutti paikalle suuren kämpän, tallin ja navetan ja raivasi peltoa. Lisäksi hän perusti sahan ja höyläämön. Kullankaivuu ei lopulta tuottanut sielläkään ja Kivekäs joutui spriireseptin väärentämisestä vankilaan ja kuoli siellä.
Ritakosken rakennuksista on päärakennus kunnostettu retkeilijöiden käyttöön. Mopen tuvaksi kutsuttu tupa toimii Metsähallituksen huoltotupana. Moppe oli italialais-ruotsalaisen sirkussuvun tytär, joka seikkaillessaan kulkeutui Lappiin ja jäi sinne loppuiäkseen.
Lähteet
-
Mäkipuro, Viljo 1975: Kulta - Lappia ja kullankaivajia. Porvoo. WSOY. 303 s.
-
Stigzelius, Herman 1987: Kultakuume. Lapin kullan historiaa 2. Helsinki. Suomen Matkailuliitto. 256 s.