Koloveden historia

Esihistoriallisia pyyntipaikkoja

Merkit jääkauden jälkeisistä Saimaan varhaisimmista asutusvaiheista jäivät Suursaimaan vedennousun alle. Lukuisat kampakeraamisen ajan asuinpaikat ja irtolöydöt kertovat Saimaan alueen olleen kivikaudella melko tiiviisti asutettu. Tähän vaiheeseen liittyviä asuinpaikkoja tunnetaan nykyisen Koloveden kansallispuiston läheisyydestä. Nykyisen Koloveden kansallispuiston karut kivikkoiset rannat ja kalliojyrkänteet eivät kuitenkaan houkuttaneet kivikauden kulkijoita asettumaan pysyvämmin aloilleen. Erilaisia pyyntileirejä on alueella varmaankin ollut, mutta niistä ei ole jäänyt jälkiä meidän päiviimme muinaisten rantojen karuihin kivikoihin.

Koloveden historiallisen varhaisasutuksen katsotaan alkaneen jo rautakaudella n 1300 jKr eränkäynnin eli eränautinnan muodossa. Maanviljelys oli jo tuolloin nousemassa pääelinkeinoksi, mutta erämaan antimet tarjosivat lisäravintoa ja jopa vaurautta.

Ruuhkaa pakoon väljemmille vesille Kolovedelle

Kun väkeä alkoi olla liikaa hedelmällisemmillä alueilla, heräsi kiinnostus myös Koloveden kallioisiin ja karuihin rantoihin.  Eränkäynti toimi asutuksen tieraivaajana. Hyvät kalavedet ja kaskimaat kartoitettiin ja kun asuminen kävi ahtaaksi, siirryttiin uudisviljelijäksi tutuille eräalueille.

Hyvät kulkuyhteydet eli vesireitit olivat edellytys liikkumiselle. Täyteen kuormatut veneet oli helpompi kuljettaa rintamaille myötävirtaan. Myös Koloveden alueen rikkaat kalavedet sijoittuvat näiden reittien varrelle.

Paikannimistö kertoo kulkijoista kaukaa ja lähellä

Koloveden ja lähiseudun paikannimistön perusteella vaikuttaisi siltä, että alueella on ollut myös lappalaisperäistä asutusta. Savolaisperäiseen eränautintaan liittyvien -taival, -taipale -nimien lisäksi Koloveden kansallispuiston itä- ja koillispuolella esiintyy vahva lappi-alkuinen nimistö.

Kyse ei välttämättä ole saamelaisasukkaista, vaan nimet saattavat kertoa eränkäyntiin ja tiettyyn vuotuiskiertoon liittyvästä tavasta elää. Ruotsinkielessä on vanha ilmaus "leva som lapp" elää lappalaisittain, joka merkitsi kiertävää elämäntyyliä. Puhuivat nämä lappalaiset saamea tai ei, he väistyivät vähitellen kaskisavujen tieltä ja osittainen sulautuminen valtaväestöön tapahtui vuosisatojen vieriessä. Kirjallisten lähteiden perusteella viimeiset lappalaiset ovat poistuneet maakunnasta 1652 – 1664 välisenä aikana. Odottakaamme kiinnostuneina tutkijoiden uusimpia tuloksia asutuksen alkuperästä ja synnystä!

Savottarakennuksia maalla ja vedessä

Myöhäisempiä historian merkkejä Kolovedellä ovat tervahauta ja savottamiesten Mäntysalonkämppä vuodelta 1940. Kämppää käytettiin viimeisen kerran metsätöiden yhteydessä vuonna 1972. Alueella on ollut 1950-luvulla useita uivia kämppiä, jotka ankkuroitiin lähelle sen hetkistä savottapaikkaa. Ankkuripaikoille rakennettiin myös hevos- ja työkalusuojat sekä käymälät.

Vanhoja tukkien pudotuspaikkoja ovat Selkälahti sekä Kirkkoranta. Vedessä tukeista koottiin nippuja, joista muodostui jopa kilometrin mittainen lautta hinaajien perään.

Sotavangit savotassa

Kolovedellä oli vuosina 1942 - 44 suuri savotta, jossa oli venäläisiä sotavankeja metsätöissä. Metsähallitus oli vuokrannut vangit työmiehiksi sotavankileiriltä. Vartioidut vangit hakkasivat syrjäisten saarien metsissä halkoja sotaa käyvän valtion tarpeisiin. Vankityövoimaa käytettiin myös tervaskantojen nostamiseen sekä kartoittamaan haapojen soveltuvuutta tulitikkutuotantoon. Vangit porasivat haapojen rungosta näytelastuja, joiden perusteella hyväkuntoiset haavat kerättiin talteen.

Parhaimmillaan töissä oli 200 vuokrattua sotavankia. Heitä varten Kolovedellä oli kolme parakkia ja sauna, jotka purettiin sotavankien poistuttua. Ankara säännöstely teki työmaan olosuhteista ankeita. Sotavangit vaikuttivat pysyvästi enonkoskelaisten ruokakulttuuriin, sillä venäläisten esimerkin kannustamana paikalliset asukkaat intoutuivat syömään erilaisia tatteja.