Lemmenjoen historia kansallispuistona
Lemmenjoen laakson rinteiden jylhänkomeat männiköt kirjattiin metsäkonduktöörien papereihin jo 1900-luvun alkuvuosina. Hienot metsät säilyivät kirveenkoskemattomina, vaikka 1920-luvulta alkaen muiden Inarijärveen laskevien jokien varsilta puita kaadettiinkin. Luonnon- ja kansallispuistokomitean esitys valmistui vuonna 1953. Esitys sisälsi suunnitelman Lemmenjoen kansallispuiston perustamisesta, ja alueen merkitystä perusteltiin jokilaakson vaihtelevalla luonnonkauneudelle ja hakkuilta täysin säästyneillä metsillä. Elettiin vuotta 1956, kun Lemmenjoen kansallispuisto perustettiin. Sittemmin puistoa on laajennettu kaksi kertaa, ja nykyisin Lemmenjoki on Suomen suurin kansallispuisto ja Euroopankin mittakaavassa laaja ja tietön metsäerämaa.
Kansallispuiston laajat metsä-, tunturi- ja suoalueet, joita suuret joet halkovat, tarjoavat elämän edellytykset suurelle lajimäärälle eläimiä ja kasveja, joista osa on uhanalaisia ja harvalukuisia. Kansallispuistolla on suuri merkitys myös saamelaisen kulttuuriperinnön säilyttämisessä. Perinteisten elinkeinojen kuten porotalouden, metsästyksen ja kalastuksen harjoittaminen on osa puiston arkipäivää. Sallivaaran poroerotuspaikka entisöityine rakennuksineen ja Kaapin Jounin kenttänä tunnettu vanha asuinpaikka Lemmenjoen varressa ovat tärkeimpiä suojelun alla olevia kulttuuriperintökohteita puiston alueella.
Lemmenjoen erikoisuus on kulta, joka on kätkeytynyt tunturipurojen penkkoihin. Lemmenjoen kultaa on kaivettu jo ennen kansallispuiston perustamista - ja kaivetaan edelleen. Kullankaivun värikkään historian konkreettisina muistoina ovat eri-ikäiset valtaukset Lemmenjokeen laskevien tunturipurojen varsilla ja nykyään vuokra- ja autiotupina retkeilijöitä palvelevat Morgamojan Kultala ja Kultahamina. Lemmenjoella liikennöivät vuoroveneet kuljettivat aikoinaan tarvikkeita ja varusteita kullankaivajille - nyt myös matkailijat pääsevät nauttimaan jokilaakson maisemista veneestä käsin.
Nykyisin puistossa liikkuvista ihmisistä suurin osa on retkeilijöitä. Metsähallitus huolehtii retkeilyrakenteista, opastuksesta ja valvonnasta. Tavoitteenamme on säilyttää kansallispuisto erämaisena luonnonsuojelualueena myös tulevaisuudessa. Lemmenjoen kansallispuisto vietti vuonna 2016 60-vuotisjuhlaansa.
Retkeilijät ovat löytäneet Lemmenjoen
Lemmenjoen erämaisuudesta, luonnon monimuotoisuudesta sekä hiljaisuudesta nautti vielä ennen vuosituhannen vaihdetta noin 10 000 retkeilijää vuosittain. 2000-luvulle siirryttäessä kävijämäärät kasvoivat tasaisesti ollen ennen koronapandemiaa noin 17 000 käyntiä ja lopulta vuonna 2021, retkeilijöitä vieraili puistossa lähes 30 000.
Useimmiten vaellukset suuntautuvat puiston perusosaan eli Lemmenjoen kauniiseen laaksoon ja sen luoteispuolisella tunturialueella sijaitseville kultamaille. Puiston erämaaosa tarjoaa kokeneelle kulkijalle ainutlaatuisen vaellusympäristön. Lemmenjoen kansallispuisto valittiin Suomen suosituimmaksi vaellusalueeksi vuonna 2005 Erä-lehden järjestämässä äänestyksessä.
Lemmenjoki - muisteloita puiston alkuajoilta
Lemmenjoen kansallispuiston ensimmäisenä puistonvartijana toimi inarilainen Niilo Ranttila vuosien 1962 ja 1986 välisenä aikana. Samaisen Niilo Ranttilan ja hänen veljiensä löytämä kultaesiintymä aloitti kultaryntäyksen Lemmenjoelle 1940-luvun lopulla. Puistonvartija asui perheineen Njurkulahden kylässä, puiston rajalla. Niilo muisteli kansallispuiston alkuajoista seuraavaa:
Puistonvartijan kesäaikaiseen toimenkuvaan kuului huolto- ja valvontatehtäviä. Autiotuvat olivat ensimmäisiä retkeilyrakenteita, myöhemmin rakennettiin kuivakäymälöitä ja tulentekopaikkoja. Valvontatyössään puistonvartija liikkui kultamaiden valtauksilla ja jokivarsilla kalastuslupia tarkastamassa. Mukanaan hänellä oli lupavihko: oli mukavampi kirjoittaa kahdeksan markkaa maksava viikon kalastuslupa kuin hoitaa asia käräjien ja seitsemän markkaa maksavan sakkolapun kautta. Vaihtelevasti myös erilaiset edustustehtävät kuten valtiovieraiden kanssa seurustelu kuuluivat puistonvartijan työhön. Valtioiden päämiehiä - viehättävimpänä heistä Hollannin kuningatar Juliana, ja muita arvovaltaisia delegaatioita tutustui Lemmenjoen alueeseen. Talvet puistonvartija työskenteli metsätyömailla.
Puiston ensimmäiset vuosikymmenet olivat hiljaista aikaa: kultamaiden elinkautiset asuivat ympäri vuoden valtauksillaan, matkailijoita ei juurikaan liikkunut. Niin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin retkeilijät löysivät kansallispuiston 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Ja lisääntyneiden matkailijavirtojen myötä puistonvartijan työ muuttui ympärivuotiseksi.
Mistä Lemmenjoki on saanut nimensä
Nimen alkuperää on yritetty selvittää, mutta näyttää siltä, että nimensä puistolle antanut joki on nimetty nykypäivänä tuntemattomaksi jääneestä kantasanasta. Nimen tarkoitusta voidaan vain arvailla.
Erilaisia selityksiä on muutamia ja eräässä pohditaan seuraavasti: "Lemmenjokilaakson kasvusto on rehevämpää ja vehmaampaa kuin lähistöllä yleensä, ja laakso on koettu tavallaan lämpimämmäksi seuduksi. Lemmenjoki on saanut nimensä saamenkielisestä nimestä Leammi, joka tarkoittaa suomeksi lämmintä. Paikan nimi on vääntynyt aikojen saatossa Lemmenjoeksi."
Tosin lämmin on saameksi Liegga.
Lemmenjoen peurakuopat
Menneestä nykyisyyteen
Jokilaaksot ovat olleet suosittuja asuinpaikkoja esihistoriallisista ajoista lähtien. Myös Lemmenjoella on merkkejä ihmisen toiminnasta satojen vuosien takaa. Kansallispuiston alueelta on löydetty noin 1200 pyyntikuoppaa, joiden avulla saalistettiin villipeuroja 1800-luvulle saakka. Njurkulahden luontopolku kulkee erään tällaisen peurakuopparyhmän kautta.
Peurojen vähetessä ja porosaamelaisten siirtyessä alueelle 1800-luvun lopulla yleistyi poronhoitokulttuuri Lemmenjokilaaksossa. Samalla syntyi ensimmäisen kerran pysyvää asutusta. Njurkulahden kylän elämä pohjautuu tänäkin päivänä matkailun ohella poronhoitoon. Tämän voi selvästi nähdä kyläkuvassa ja erilaisissa rakennelmissa. Suurin osa kansallispuiston alueesta kuuluu Sallivaaran paliskuntaan, jonka suurin sallittu poroluku on noin 7500.
Varhaiset peuranpyyntimenetelmät
Muinaisille Lemmenjoen asukkaille peura oli tärkein saaliseläin ja ravinnonlähde. Kivikauden alussa peuraa pyydettiin lähinnä keihäillä, jousilla ja nuolilla. Varhaisimmat pyyntimenetelmät perustuivat yleensä peuran ahdistamiseen paikkoihin, joista väijyksissä olleet metsästäjät kykenivät ampumaan niitä tehokkaasti. Lemmenjoen maasto tasaisine kangasmaineen ja jyrkkine joenrinteineen soveltui hyvin peuranpyyntiin. Pyynti jousella ja nuolella jatkui koko esihistoriallisen ajan ja myöhemminkin muiden pyyntimuotojen rinnalla.
Ilmasto lämpeni noin 8000 vuotta sitten ja alueen kasvi- ja eläinlajisto monipuolistui. Ravinnon määrän kasvu mahdollisti myös väestönkasvun Inarin alueella. Kasvavan väestön tarpeisiin kehitettiin tehokkaampia pyyntitapoja, ja käyttöön otettiin peuran aitapyynti. Peurat ajettiin aitauksiin, joissa ne pistettiin keihäillä kuoliaaksi. On mahdollista, että Lemmenjoella on ollut käytössä myös pyyntimenetelmä, jossa peurat ajettiin jokeen ja pyydettiin vedestä keihäällä ja jousella.
Kuoppapyynti
Varhaisimmat ajoitetut pyyntikuopat Suomessa ovat aivan varhaisimmalta kivikaudelta, mutta kuoppapyynnillä oli pohjoisten yhteisöjen elämälle suuri merkitys etenkin kivikauden lopulla ja varhaismetallikaudella (n. 3000 eaa. – 200 jaa.). Rautakaudelle tultaessa kuoppapyynti pikkuhiljaa väheni. Pyyntikuoppia saattoi olla yksittäisiä tai kymmenien ellei satojenkin ryhmiä. Pyyntikuoppajonoja tehtiin usein metsänrajaan, peurojen tunturien kesälaitumilta mäntykankaiden talvilaitumille käyttämien siirtymäreittien varrelle. Peurat ajettiin usein johdinaitojen avulla kohti kuoppajonoa. Peurojen pääsy pakoon kuoppien väleistä estettiin aidoilla. Peurat ajettiin kohti kuoppia kuoppajonon suuntaista reittiä ja ne pelotettiin sivuilta kuoppia kohti. Pyyntikuopat saatettiin kaivaa myös niemen kärkeen tai kannaksen poikki, peurojen kulkusuuntaan nähden poikittain. Silloin saalismäärä jäi rajalliseksi, sillä perässä tulevat peurat pääsivät kuoppien täyttyessä turvallisesti kuoppien yli. Ajopyynnissä peurat putosivat kuoppiin, eivätkä päässet niistä riittävän nopeasti tai lainkaan ylös. Ajajat tappoivat kuoppiin pudonneet peurat keihäillä.
Lemmenjoen Härkäjärven ja Sotkajärven välissä sijaitsee yksi Suomen suurimmista pyyntikuoppajärjestelmistä. Jonoon kuuluu 261 kuoppaa ja se on hieman yli kolme kilometriä pitkä. Härkäkosken pohjoispuolella aivan Härkäkosken tuvan tuntumassa sijaitsee noin puolen kilometrin mittainen jono. Muut alueen kuoppajonot ovat huomattavasti pienempiä. Lemmenjoella tunnetaan 31 erillistä kuoppajonoa, joissa on yhteensä 1200 kuoppaa.
Lähteet:
Halinen, P. 2004. Ihminen Lemmenjoella. Esi- ja varhaishistoria. Teoksessa Kajala, L. (toim.). 2004. Lemmenjoki – Suomen suurin kansallispuisto. Metsähallitus. 335 s.
Lemmenjoen kultahistoria
Kultalöydöt ja kullankaivuu
Ensimmäinen kultakuume houkutteli kaivajia Lemmenjoelle jo viime vuosisadan alussa. Varsinainen kultaryntäys tapahtui vasta sodan jälkeen 1940-luvulla, jolloin kultavaltauksia oli parhaimmillaan toista sataa. Koneellista kullankaivua kokeiltiin ensimmäisen kerran 1950-luvun alussa. Tänä päivänä kullankaivajia on suunnilleen sama määrä kuin suuren kultaryntäyksen aikana, mutta kaivinkoneiden käyttö on muuttanut kaivutoiminnan luonnetta. Ravadasjärveltä Jäkälä-äytsin kautta Kultahaminaan kulkeva merkitty polku kulkee eri-ikäisten kultavaltausten kautta.
Lemmenjoen alueella on edelleenkin kolmisenkymmentä lapiokaivajien valtausta sekä kullanhuuhdontalupaa ja 25 kaivospiiriä. Kullankaivuun merkeissä alueella on kesäisin noin sata henkeä.
Ensimmäinen kultaryntäys Ivalojoella
Inarin kultahistoria alkaa 1800-luvun puolivälistä, jolloin senaatin asettama retkikunta teki ensimmäiset kultalöydöt kunnan eteläosissa Lutto- ja Ivalojoella. Kesällä 1869 Ivalojoelle saapuivat merimiehet Jakob Ervast Oulusta ja Nils Lepistö Raahesta. Miehet huuhtoivat Ivalojoelta muutaman viikon aikana kaksi kiloa kultaa. Tuosta löydöstä sai alkunsa Inarin ensimmäinen kultaryntäys, jonka vilkkaimpina vuosina 1871–1872 Ivalojoella oleskeli arviolta 500 – 600 henkilöä kullanetsinnän merkeissä. Kullanetsijöiden keskuspaikka oli valtion virkamiesten tukikohdaksi rakennettu Ivalojoen Kultala, eli Kruunun Stationi Saariporttikosken pohjoisrannalla. Kruunun Stationi oli toiminnassa 1870 – 1900. Sen rakennuksia on entisöity ja päärakennus on avoinna vierailijoille.
Vuosisadan vaihteen tienoilla kullan etsintä Inarissa oli keskittynyt Ivalojoen sivujoille ja Laanilaan. Lemmenjoella ei vielä tuohon aikaan liikkunut kuin yksittäisiä kullanetsijöitä, mutta huhut kullan löytymisestä houkuttivat alueelle 1900-luvun alussa lisää kaivajia. Vuonna 1902 Lemmenjoelle perustettiin yli 70 valtausta. Kultaa löytyi kuitenkin niukasti ja kullankaivajien into hiipui pian. Lemmenjoki sai jäädä rauhaan vielä muutamaksi vuosikymmeneksi.
Kultakuume nousee Lemmenjoella
Ranttilan talosta, Inarijoen rannalta kotoisin olevat veljekset Niilo, Uula ja Veikko Ranttila tulivat etsimään kultaa Lemmenjoelle kesällä 1945. Veljekset keskittivät etsintänsä kullankaivuakin koettaneen pororuhtinas Kaapin Jounin (Jouni Aikio) neuvoja noudattaen Morgamojan alajuoksulle, aivan Vaijoen suun lähelle. Kultaa löytyikin varsin kohtuullisesti ja seuraavana kesänä Lemmenjoelle saapui lisää kaivajia. Huhut mittavista löydöistä kiihtyivät ja kultalöydöt saivat julkisuutta lehdissä – tekipä Suomi Filmi myös elokuvateattereissa ympäri Suomea esitetyn lyhytelokuvan kullanhuuhdonnasta. Niilo Ranttila kertoi 1940-luvun lopusta seuraavaa:
"Ei minun talvisin tarvinnut mitään tehdä, kultaa kyllä riitti. Parhaina viikkoina 1948 kultaa tuli pari kiloa. Emme me kuitenkaan saaneet rauhassa olla, sillä huhut ja lehtijutut vetivät miehiä Lemmenjoelle."
Kuhina Lemmenjoella kiihtyi ja 1940-luvun ehtiessä lopulleen valtausten määrä Lemmenjoella lähenteli jo sataa. Lemmenjoelle asettuivat vuosikymmenen lopussa muiden muassa Heikki Kokko, Matti Kullervo Korhonen, Jaakko Isola ja Jukka Pellinen, joista myöhemmin tuli Lemmenjoen legendaarisimpia kullankaivajia. Kullankaivu laajeni Morgamojalta muuallekin Lemmenjoen ympäristöön: Ruittuäytsille, Jäkälä-äytsille ja Miessijoelle.
Vuonna 1949 perustettiin Pellisen kämpällä Lapin Kullankaivajain Liitto ajamaan Lemmenjoen kullankaivajien asiaa. Yhteistyön tarve kullankaivajien kesken oli ilmeinen ja ongelmien sekä keskinäisten riitojen vaivaamaan yhteisöön kaivattiin järjestystä. Liiton liittymismaksuna oli kaksi grammaa kultaa ja myös vuosittainen jäsenmaksu hoitui kultaa maksuvälineenä käyttäen. Liiton voimin saatiin parannettua Lemmenjoen liikenneyhteyksiä: alueelle muun muassa raivattiin kaksi lentokenttää tavarankuljetusta varten ja säännölliset venekuljetukset Lemmenjoella aloitettiin. Liitto on edelleen tänä päivänä merkittävä Lapin kullankaivajien edunvalvoja.
Kansallispuisto perustetaan ja kaivinkoneet saapuvat
1950-luku toi tullessaan muutoksia, joilla oli Lemmenjoen kullankaivuun kauaskantoisia seurauksia. 50-luvulle saakka kultaa oli kaivettu mies ja lapio – menetelmällä, mutta vuonna 1951 Kullervo Korhonen toi ensimmäisen kaivinkoneen Lemmenjoen kultakentille. Kullan maailmanmarkkinahinta kuitenkin romahti 1950-luvun alussa ja kokeilu jäi lyhyeksi. Korhoselle muistoksi kokeilusta jäivät mittavat velat. Koneet olivat joka tapauksessa tulleet Lemmenjoelle jäädäkseen. Toinen merkittävä muutos oli Lemmenjoen kansallispuiston perustaminen vuonna 1956. Kulta-alue jäi kansallispuistorajauksen ulkopuolelle, mutta puiston ympäröimäksi. Kullankaivajien yhdistys ei vastustanut puiston perustamista, kunhan se ei haittaisi kullankaivua. Elo Lemmenjoella 1950-luvun alkupuolella oli vilkasta, mutta kaikkia ei kullanetsinnässä onnistanut.
"Onni ja ammattitaito karsivat rajulla kädellä Lemmenjoen kullankaivajia. Monille onnenetsijöille kova työ ja siitä saatu mitätön palkka eivät riittäneet elämän perustarpeisiin. He poistuivat kultamailta pettyneinä. Yrjö Hummarkoski ja Arvi Koivisto jättivät jälkeensä Puskuojalle kyltin: "Tivoli on lähtenyt. Saatte pitää kaikki." Muistona tästä on Tivolin kämppä."
Elinkautisten aika
Kulta-alueet liitettiin Lemmenjoen kansallispuistoon sen laajennuksen yhteydessä vuonna 1971. Samalla vuosikymmenellä koneellinen kullankaivu pääsi jälleen vauhtiin kansallispuistostatuksesta huolimatta. Suuret kullankaivajien joukot olivat poistuneet Lemmenjoelta 1950-luvun kuluessa. Sitkeimmät etsijät, niin kutsutut Lemmenjoen "elinkautiset" olivat kuitenkin jääneet.
"Jaakko Isola erakoitui Miessille kaivukavereiden kadottua ympäriltä, Kullankaivajain liiton toinen puheenjohtaja Jukka Pellinen sai surmansa tulitaistelussa, Heikki Kokko joutui naimisiin, Niilo Raumala sinnitteli Puskulla, Heikki Pihlajamäki loi kuvernmenttiaan Miessillä, Veikko Nevalainen kasvatteli salaattia ja raparperia valtauksellaa Jäkälä-äytsillä, Matti Kullervo Korhonen pakeni kaivinkonevelkojaan valtamerten taakse ja Yrjö Korhonen marssi kaivinkoneen jättämiä jälkiä Lemmenjoelle kasvamaan uudeksi legendaksi."
Näiden tunnettujen elinkautisten lisäksi Lemmenjoen kultapuroilla liikkui seuraavina vuosikymmeninä yksittäisiä kullanetsijöitä, mutta hiljaisemmat vuodet saivat jatkua vielä pitkään. Elinkautisten aika Lemmenjoella tuli päätökseen 1980-luvulla, kun vanhan sukupolven kullankaivajat yksi toisensa jälkeen lähtivät kultamailta kuka eläkepäiviään viettämään, kuka Inarin kirkkomaan Pyrkyrien palstalle ikiunta nukkumaan.
Kullankaivu Lemmenjoella tänä päivänä
Uuden sukupolven tuloa Lemmenjoelle todistettiin 1980- ja 1990-luvuilla. Siihen aikaan kullankaivu oli saanut paljon julkisuutta tiedotusvälineissä ja kullankaivukilpailut olivat suosittua huvia. Taloudellinen tilanne maailmassa oli taas siinä asennossa, että kullan maailmanmarkkinahinta oli kohonnut rajusti ja kaivusta tuli kannattavampaa. Tässä vaiheessa kullankaivun luonne oli jo muuttunut, sillä konekaivu oli lyönyt itsensä lopullisesti läpi.
Kullankaivun koneellistuminen johti ristiriitoihin kullanetsinnän ja luonnonsuojelullisten arvojen välillä. 1990-luvulla käytiin lukuisia luonnonsuojelu- ja kaivoslakiin liittyviä kiistoja setvimässä aina oikeudessa asti, milloin kullankaivajien vastapuolella luonnonsuojelijat, milloin Metsähallitus. Enimmillään Lemmenjoella oli 25 kaivospiiriä. Koneellinen kullankaivu loppui lain muutoksen myötä Lemmenjoella kesäkuussa 2020. Koneellisen kullankaivun maisemointityöt on määrä saada valmiiksi kesäkuussa 2022.
Kullanhuuhdonta lapiokaivuna jatkuu kullanhuuhdontalupiin perustuen.
Lisätietoja Lemmenjoen kansallispuistosta
- Perustettu 1956
- Pinta-ala 2858 km²
Lemmenjoen kansallispuiston tunnus on ahma