Poronhoidon historiaa
1800-luvulla porosaamelaiset harjoittivat poronhoitoa pääelinkeinonaan, ja elivät täyspaimentolaisina kolmen pohjoisen valtakunnan alueella. Kun Norjan ja Ruotsin raja suljettiin vuosina 1852 ja 1889, Suomen puolelle jääneet porosaamelaiset suuntasivat porojen vuotuisen laidunkierron sisämaahan. Siellä paikallinen väestö omaksui heiltä poronhoidon osaksi omaa luontaistalouttaan.
Vuonna 1898 senaatti antoi päätöksen, jonka mukaan laidunnusoikeuden saaminen kruunun maille edellytti paliskuntien perustamista. Paliskunta on poronomistajien muodostama alueellisesti rajattu poronhoitoyksikkö. Ensimmäinen poronhoitolaki säädettiin vuonna 1932.
Tuhansien porojen tokat
Ettoaminen eli porojen kokoaminen paliskunnan alueelta talven erotusta varten aloitettiin syys-lokakuun vaihteessa. Maastossa liikuttiin jalan, lumen tultua ajettiin poroilla ja viimein hiihdettiin. Sulan maan aikana poroja siirrettiin paliskunnan rajamailta keskemmälle. Ajokelien alettua hajallaan olevat porot koottiin suuriin tokkiin. Kylistä saapui lisää paimenia ja hyviä koiria. Kun kokoamistyö oli valmis, poroisäntä kuulutti erotuksen pitoajan.
Parhaimmillaan 7000 - 8000 poron eloa paimennettiin erotukseen saakka muutamassa erillisessä tokassa, jotka yksi kerrallaan kuljetettiin tunturista Sallivuomaa pitkin erotusaitaan. Paimenien ja koirien liikkeelle ajamana tokka kulki eteenpäin seuraten edessä talutettua laitistusporoa.
Erotus
Aidassa porot eroteltiin omistajilleen ja luettiin. Erotuspaikalla myyntiin kelpasivat vain lihavat ja hyväkuntoiset porot. Ostaja ja myyjä arvioivat poron painon, ja hinta sovittiin kunkin myyjän kanssa erikseen. Teuraiksi ostetut porot kuljetettiin elävinä autotien varteen. Erotuksen yhteydessä paliskunta piti vuosikokouksen, peri saatavat osakkailta ja maksoi työmiesten palkat. Erotuksen jälkeen poronomistajat paimensivat omia porojaan kesään asti.
Sallivaaran erotusaita rakennettiin alun perin talvierotusten pitoa varten. Myöhemmin sitä on käytetty myös vasojen kesämerkityksissä. Tätä tarkoitusta varten siulojen suuntaa on hiukan muutettu alkuperäisestä. Sallivaarassa pidettiin erotuksia vuoteen 1964 asti. Sen jälkeen erotukset siirtyivät vastarakennetun Inari - Kittilä -tien varteen Hirvassalmelle, jonne rakennettiin myös teurastamo.
Elämää aidalla
Erotukset pidettiin joulu - tammikuussa täydenkuun aikaan, ja ne kestivät viikosta kahteen viikkoon. Erotusaika oli yksi vuoden kohokohdista. Poromiesten ja heidän perheidensä lisäksi erotukseen saapui poronostajia, naapuripaliskuntien edustajia, kokkeja, kauppiaita, virkavaltaa ja työmiehiä. Työn ohessa ihmiset tapasivat tuttujaan ja kävivät kauppaa. 1950-luvulla erotuspaikan elämä oli erityisen värikästä. Työ toi väen yhteen, ja pitkät kaamoksen yöt käytettiin iloiseen seurusteluun.
Erotuksen aikana väki asui yleensä laavuissa. Aikaa myöten rakennettiin myös kämppiä. Vanhin hirsikämppä on vuodelta 1897. Uuden aidan valmistuttua 1930-luvulla kämppiä oli kolme. Kämppien rakentaminen yleistyi toisen maailmansodan jälkeen jatkuen 60-luvun alkuun saakka. Enimmillään kämppiä oli 15.
Saamelaista kulttuurihistoriaa
Metsähallitus ja Museovirasto entisöivät vanhat aitarakenteet ja kämpät 1980-luvun lopussa. Viimeisin aita on rakennettu pääosin vuonna 1933. Silloin paliskunta pystytti uutta aitaa 368 rehtoa eli nelimetristä tolpanväliä. Konttorit ovat poronomistajien tekemiä. Edellinen aita oli tehty vuonna 1896.
Sallivaaran vanha erotuspaikka on kulttuurimaisema-alue, missä kävijä voi tutustua poronhoidon lähimenneisyyteen. Sallivaara kuuluu Lapin perinnemaisemien joukkoon, ja aitarakenteet sekä yhdeksän kämppää ovat kulttuurihistoriallisia suojelukohteita. Autiotupien ja muun retkeilyä palvelevan varustuksen huollosta vastaa Metsähallitus.
Kämpät
Sallivaaraan on rakennettu kaikkiaan 15 hirsikämppää ja kaksi kotaa. Niistä on säilynyt 11 kämppää.
1. Kaapi Aikion ja Teuvo Lehtolan kämppä "Pirula". Opastustupa, jonka vierestä lähtee polku Sallivaaran laelle.
2. Antti Maggan ja Pentti Jomppasen kämppä.
3. Poliisien kämppä. Autiotupa, jonka vieressä tulenteko- ja leiriytymispaikka.
4. Benjamin Kurun, "Benkon", kämppä.
5. Maarit "Maija" Länsmanin kämppä.
6. Antti Näkkäläjärven, "Jussan Antin", kämppä.
7. Saunakämppä.
8. Iisko Näkkäläjärven kämppä.
9. Kirsti Pokan ja Jouni Jomppasen eli "Hilposen" kahvikämppä, kapakka.
10. Takalon Mikon kämppä, kahvikämppä. Päivätupa.
11. Lapin paliskunnan (sodankyläläisten) kämppä; puistohenkilökunnan käytössä huoltotukikohtana.
Poronhoidon rakenteita ja sanastoa
Etto - Porojen etsiminen ja kokoaminen erotusta varten.
Laavu - Tilapäinen asumus, joka rakennetaan 7 - 12 ruoteen, eli laavupuun varaan ja peitetään kankaisella louteella.
Laitistaa, laijistaa - Johdattaa porotokka aitaan toisen poron avulla.
Lukeminen - Porojen laskeminen ja kirjaaminen ylös omistajilleen.
Vieropaliskunta, vieropalkinen - Muu kuin oma paliskunta.
Siula - Johdinaita, joka johtaa porot aitaukseen.
Pijätys eli seisotusaitaus - Erotuksen aikana aidassa olevat vielä erottelemattomat porot tuotiin tarvittaessa pijätykseen syömään ja lepäämään.
Pienempi pijätys - Poroja seisotettiin pienemmässä pijätyksessä, ellei kaikkia aitaan tuotuja poroja saatu kerralla kaarteeseen. Kesämerkityksessä aitausta käytettiin vasojen katsomiseen eli siellä tutkittiin, mitä vaadinta kukin vasa seuraa.
Kaarre eli heittelyaitaus - Erotuksessa kaikki porot heitettiin suopungilla kiinni ja vedettiin kaarteesta konttoreihin. Kesämerkityksessä otettiin kiinni vain vasat: ensin numeroimista ja sitten, katsomisen jälkeen, korvamerkin leikkaamista varten.
Konttori - Suurilla poronomistajilla ja pienempien omistajien muodostamilla tokkakunnilla sekä poronostajilla ja vieropaliskunnilla olivat käytössä omat pienet aitaukset eli konttorit kaarteen sivulla. Konttoreihin erotellut porot vietiin illalla paimennukseen.
Maakuntaveräjä - Ihmisten pääkulkuväylä aitaan.