Sallan historia

Sallan kansallispuiston ja lähialueen historia

Muinainen Salla

Sallassa on ollut asutusta jo esihistoriallisella ajalla, ja ihminen on todennäköisesti saapunut nykyisen Sallan alueelle nopeasti viimeisen jääkauden päätyttyä ja Sallan jääjärven purkauduttua noin 10 500 vuotta sitten. Kivikaudella asutus keskittyi järvien ja tärkeiden vesireittien varteen. Sallan kansallispuiston alueelta oli hyvät yhteydet niin länteen kuin itään, Haudanojalta Tenniöjokeen ja siitä Kemijokeen ja länteen sekä Onkamojärveltä etelään kohti Oulankajokea ja vanhaa Vienan Karjalaa. Kansallispuiston ympäristössä esihistorialliset asuinpaikat sijaitsevat alueen suurempien järvien, Pyhäjärven ja Onkamojärven rannoilla ja vanhin Kenttälammen asuinpaikka on saviastialöydön avulla pystytty ajoittamaan noin 7 000 vuoden ikäiseksi. 

Esihistoriallisista kohteista ei usein näy selviä merkkejä maan pinnalle, vaan esimerkiksi kivikautinen asuinpaikka tunnistetaan maastossa yleensä rikkoutuneilla maanpinnoilla, kuten kuluneilla poluilla tai sortuneilla rantapenkereillä havaituista löydöistä. Tyypillisin maastossa havaittava kohde on pyyntikuoppa tai pyyntikuoppaketju, jota on käytetty peuran metsästyksessä. Asuinpaikkakohteisiin verrattuna kuopat ovat suhteellisen helppo havaita maastossa, mutta niiden ajoittaminen on vaikeaa, sillä peuranpyynnissä käytetyt pyyntikuopat ovat olleet käytössä kivikaudelta jopa 1800-luvulle saakka. Kansallispuiston alueella Latvajärven läheisyydestä on löydetty esihistoriallinen asuinpaikka ja pyyntikuoppakohde.

Kuolajärven lapinkylää

Viimeistään 1500-luvulta lähtien nykyinen Sallan alue kuului Kuolajärven lapinkylään, eli siidaan. Kuolajärven lapinkylän asukkaat olivat metsäsaamelaisia. Lapinkyläjärjestelmä ja termi metsäsaamelainen juontuu 1500-luvun Ruotsin hallinnollisiin asiakirjoihin ja verotukseen. Saamelaiset jaettiin kahteen pääryhmään metsäsaamelaisiin ja tunturisaamelaisiin, joiden erona pidettiin asuinaluetta sekä elinkeinoja ja niihin perustunutta verotusta. Metsäsaamelaiset asuivat omissa kausiasuinpaikoissaan metsästäen ja kalastaen, kun taas tunturisaamelaiset liikkuivat pidempiä matkoja vuotuiskierrossa Jäämeren rannikon ja tunturien väliä poronhoidon, kalastuksen ja pyynnin rytmissä. Lapinkyläjärjestelmä säilyi käytössä 1700-luvulle asti.

Metsäsaamelaisten toimeentulo perustui vuotuiskiertoon. Kesällä kalastettiin, syksyllä siirryttiin syyspeuranpyyntiin eli uurtoon, jonka jälkeen siirryttiin asumaan talvikylään. Talven aikana metsästettiin majavaa ja keväthangilla jälleen peuraa talvipeuranpyynnissä eli moidassa. Poroja metsäsaamelaiset pitivät vain muutamia ajo- ja kantoporoina sekä houkutuseläiminä metsästyksessä. Talvikylät toimivat keskuspaikkoina, joissa on käyty käräjät, pidetty markkinoita, kannettu veroa ja hoidettu kirkollisia menoja. Kuolajärven talvikylä sijaitsi Vanhan Sallan alueella Peterinselässä, nykyisen Venäjän puolella. 

Suomalaisia uudisasukkaita alkoi hiljalleen saapua Kuolajärvelle 1600-luvulta lähtien. He toivat mukanaan maatalouden ja karjanhoidon. Suomalainen ja saamelainen väestö asui elinkeinojensa takia osin eri alueilla, osin rinnakkain. Paikoin kulttuurit ottivat myös vaikutteita toisiltaan. Talonpoikainen elämänmuoto oli karjatalouden myötä enemmän paikkaan sidottua, vaikka eränkäynnillä oli myös merkittävä osuus. Talonpoikakin liikkui elannon perässä laajalti alueen niityillä, ansoilla ja kalassa.

Kansallispuiston alueelta Onkamojärven pohjoisrannalta Kirilahdesta ja Sotiniemestä on löydetty kaksi vanhaa kalakenttää. Aatsingin kyläläisillä oli alueella historiallinen kalastusoikeus, ja kentät toimivat kalastustukikohtina. Lisäksi lähistöllä Kallunkisaaressa oli Kallungin kyläläisten kalakenttä. Kirilahden ja Sotiniemen kentiltä löydetyt leikatut kuparilevyn palat viittaavat siihen, että kalakentät ovat olleet käytössä viimeistään 1600-luvulla, mahdollisesti jo aikaisemmin. Leikatut kuparilevyn kappaleet ovat tyypillisiä pohjoisen Fennoskandian asuinpaikkalöytöjä. Tutkimuksen perusteella tätä esimerkiksi kupariastioista leikattua levyä on uudelleenkäytetty koristuksena ja vaihdon välineenä, yleisimmin 800-luvulta 1500-luvulle jKr. Sotiniemen kalakentän käyttö on loppunut toisen maailmansodan jälkeen, ja Kirilahden kalakenttä on ollut käytössä viime vuosikymmeniin asti. 

1800-luvun loppupuoliskolla majava ja metsäpeura metsästettiin sukupuuttoon. Peuran häviämiseen vaikutti myös samaan aikaan alueella yleistynyt poronhoito, jonka myötä metsäpeurojen elinalueet supistuivat. Vuosisadan vaihteeseen ajoittuu myös metsätalouden vilkastuminen, kun aikaisemmin liian syrjäiseksi koetun Itä-Lapin metsiä alettiin hyödyntää ja savotat saapuivat Kuolajärvelle. Metsätyömaiden mukana alueelle alkoi virrata enemmän ihmisiä ja Kuolajärven asukasluku lähti nousuun. 

Niittyladot ja savottakämpät

Karjanhoito oli Kuolajärvellä tärkeä elinkeino maatalouteen siirtymisen jälkeen. Talvella karjan ravintona käytettiin luonnonniityiltä kerättyä heinää. Niitty saatiin hedelmällisemmäksi patoamalla keväällä vedet niitylle niittypadolla eli -tammella. Heinä niitettiin niityiltä kesällä, ja jos niitty sijaitsi kaukana asuinpaikasta, heinä varastoitiin heinäsuovaan tai niittylatoon, josta se voitiin kuljettaa talvella asuinpaikalle. Kansallispuiston alueelta vanhoja heinälatoja on löydetty Haudanjoen varresta ja alueen itäosasta Kulvakkojängältä.

Metsätyömaiden myötä Kuolajärven asutus alkoi lisääntyä nopeasti 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. Ensimmäiset hakkuut ulottuivat mm. Petservaaraan ja Kiekerövaaraan, kansallispuiston pohjoispuolelle. Puut uitettiin Aatsinginjoen vesistöstä alkaen Kemiin. Valtaosa isommista hakkuista järjestettiin Tuntsan alueella sekä Vanhassa Sallassa. 1900-luvun alussa olot savottakämpillä olivat usein kurjat ja lakkoja esiintyi parempien työolojen ja palkkojen puolesta, siinä kuitenkin suuremmin onnistumatta. Vuonna 1928 astui voimaan ensimmäinen kämppälaki, joka velvoitti työnantajan rakennuttamaan työntekijöille majoitusrakennukset ja hevosille tallit hyvissä ajoin ennen töiden alkua. Laissa määriteltiin myös vähimmäisvaatimukset asumuksille. Myöhemmin kämppälakia päivitettiin ja parannettiin vuosina 1947 ja 1967. Vanhoja savottakämppiä on löytynyt kansallispuiston alueelta useita, erityisesti tärkeän uittoväylän Haudanjoen suunnalta. Myös Kolmiloukkosella retkeilyreitin varressa on yksi savottakämpän raunio. 

Ensimmäinen maailmansota vähensi lähes poikkeuksetta hakkuiden määrää. Sodan jälkeen kansallispuiston alueella Metsähallitus myi 1930-luvulla puuta Julmoivasta. Puut uitettiin latvajärven yläpuolista Haudanjokea pitkin Aatsinkijokeen. Haudanjoessa uitettiin viimeisen kerran vuonna 1943. Haudanjoelta on löydetty kaksi vanhaa uittopatoa, toinen Latvajärven pohjoispuolelta ja toinen joen keskivaiheilta.

Metsähallitus ohjasi metsien käyttöä 1990-luvulle asti määräämällä ns. korkeat alueet metsätaloustoiminnan ulkopuolelle. Korkean metsän raja kulki noin 300 m:n korkeudessa. Tämä sääntö yhdessä vaikean saavutettavuuden kanssa esti hakkuiden etenemisen kovin laajalti nykyisille vanhojen metsien alueille ja on näin suojellut myös kansallispuiston alueen vanhoja metsiä.

Savusta nousee Salla

1900-luvun alkupuoli oli Euroopassa myrskyisä. Ensimmäisestä maailmansodasta Kuolajärvi oli vielä sivussa, mutta sillä oli tärkeä rooli Venäjän asehuollossa. Vihollisen estettyä muiden merireittien käytön, keisarikunnan aseet kuljetettiin Vienanmeren kautta Kantalahteen ja sieltä maata pitkin Kuolajärven ja Kemijärven kautta Rovaniemelle, jossa ne lastattiin junaan ja kuljetettiin Pietariin. Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 itäraja sulkeutui ja samalla katkesi tärkeä vuosisatainen kauppatie Vienanmerelle. Tämän seurauksena Kuolajärvellä nähtiin jopa nälkää. Vuoden 1918 sisällissodan aikana Kuolajärvellä tilanne oli hyvin jännittynyt mutta varsinaisilta taisteluilta säästyttiin. Vuonna 1936 Kuolajärven kunnan nimi muutettiin Sallaksi.

Syksyllä 1939 sodan uhka oli jälleen ilmeinen. Suomessa ei uskottu neuvostojoukkojen hyökkäävän suurella voimalla pohjoisessa, pitkien välimatkojen ja huonokuntoisten teiden vuoksi. Sallassa rajan pinnassa olikin vain vahvistettu kenttäpartio, kun Neuvostoliitto hyökkäsi rajan yli 30.11.1939. Hyökkäys onnistuttiin pysäyttämään Kemijärvellä ja neuvostojoukot työnnettiin takaisin Sallan puolelle, jossa rintamalinjat vakiintuivat Paikanselän alueelle, nykyisen Sallan kirkonkylän länsipuolelle, sodan päättymiseen saakka. Talvisodan aikana suomalaiset pyrkivät sissitoiminnalla heikentämään neuvostojoukkojen toimintaa pohjoisessa. Nykyisen kansallispuiston alueella suomalaisilla oli tukikohta Kolmiloukkosen tienoilla, jonka läheisyydestä on löydetty runsaasti kenttälinnoitteita. Taisteluita käytiin ainakin Iso Pyhätunturin ja Pienen Pyhätunturin välimaastossa sekä Aatsinginhaudan alueella, jossa suomalaisjoukot käyttivät asemapaikkoina joen varressa sijainneita vanhoja tukkikämppiä.

Välirauhan aikana Saksan ja Suomen välinen yhteistyö tiivistyi keväällä 1941. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941 ja kolme päivää myöhemmin Suomi liittyi sotaan Saksan liittolaisena. Sallan rintamalla hyökkäys eteni vanhan valtakunnan rajan yli Vermajoelle saakka, jonka jälkeen se pysähtyi ja jähmettyi asemasodaksi jatkosodan loppuun saakka. Jatkosodan aikana neuvostopartisaanit tekivät yhteensä 45 iskua siviilejä vastaan. Sallan alueella partisaani-iskuja tehtiin Hautajärvelle ja Niemelään sekä myöhemmin Saijaan. 

Talvi- ja jatkosota koettelivat kovalla kouralla Sallan aluetta. Monet rakennukset tuhottiin kahteen kertaan, ensin talvisodassa  suomalaisten perääntyessä ja uudestaan Lapin sodassa, saksalaisten perääntyessä. Salla menetti alueluovutuksissa pinta-alastaan lähes puolet Neuvostoliitolle, yhdeksän kylää jäi rajan taakse, niiden mukana vanhan Sallatunturin juurella sijainnut kirkonkylä. Ennen sotaa Salla oli ollut pinta-alaltaan Suomen kolmanneksi suurin kunta, mutta sodan päättymisen jälkeen pohdittiin jäljelle jääneen kunnan hajottamista ja sulauttamista ympäröiviin kuntiin. Tästä kuitenkin luovuttiin, kunta säilyi ja Märkäjärven kylästä tehtiin uusi Sallan kirkonkylä. 

Poron merkitys

Metsäpeura, ja myöhemmin poro, on kulkenut kiinteänä osana mukana Sallan ja sallalaisten historiaa. Metsäpeuran metsästys oli tärkeä osa alueen asukkaiden elinkeinoa kivikaudelta 1800-luvun lopulle saakka, jolloin se metsästettiin sukupuuttoon. Peurasta kesytetty poro kulki ihmisen rinnalla jo ennen nykyisen kaltaista suurporonhoidon alkua. Sallassa poroja pidettiin vain muutamia perhekuntaa kohden ja eläinten pääasiallinen käyttö oli kuorma- ja vetojuhtina sekä houkutuseläiminä peuranpyynnissä.

Suurporotalous saapui Sallaan suhteellisen myöhään, esimerkiksi eteläisempään Kuusamoon elinkeino oli rantautunut jo paljon aiemmin. Ennen Suomen itsenäistymistä poroja kuljetettiin laitumelle Venäjän puolelle, ja kun raja sulkeutui, laidunmaat pienenivät ja poronhoito keskittyi kunnan pohjoisosiin Tuntsalle. 

Poro on hyötyeläin ja sillä on ollut roolinsa myös erilaisissa selkkauksissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana vetoporoja käytettiin asekuljetuksiin Kantalahden ja Rovaniemen välillä. Savottatöihin poro sopi huonommin, sillä se ei jaksa vetää yhtä painavia lasteja kuin hevonen. Talvi- ja jatkosodan aikana Sallan porokanta kärsi kovasti, ja kun kanta saatiin sodan jälkeen lopulta elvytettyä, syttyi Tuntsan palo. Vuoden 1960 kesällä raivonnut maastopalo sai alkunsa ilmeisesti salamasta. Tuli tuhosi Suomen puolella 20 000 hehtaaria metsää ja tunturipaljakkaa. Venäjän puolella tuhot olivat vielä suuremmat, 100 000 hehtaaria. Palon jäljet ovat edelleen nähtävissä Tuntsalla. Tuntsan palo tuhosi Sallan alueen tärkeimmät talvilaitumet ja teki porojen ja poromiesten tulevaisuudennäkymistä jälleen epävarmat vuosikymmeniksi.

Vaikeuksista huolimatta porotalous on säilynyt tärkeänä elinkeinona Sallassa näihin päiviin saakka. Viime vuosina metsäpeurakin on palannut Itä-Suomeen. Metsäpeurakantaa pyritään suojaamaan erilaisilla maastoesteillä, kuten aidoilla. Tarkoituksena on estää poron ja metsäpeuran kantojen sekoittuminen.

Tutkimuskirjallisuus: 

Elo, T. & Seppälä, S.-L. 2012. Raivaajien ja rakentajien Salla. Sallan kulttuuriympäristöohjelma. Ympäristöministeriö, Helsinki.

Haataja, V. 1993. Tuntsan palo ja suuri nokisavotta. Koillismaan Kirjapaino Oy, Kuusamo.

Heinänen, H. 1993. Sallan historia. Sallan kunta ja seurakunta. Jyväskylä.

Henriksen, J. E. 2019. Trade, Manufacture, Dismantling and Reassembling? Metal Processing and Eastern Ornaments at Brodtkorbneset and Steintjørna. Teoksessa; Iskos Vol. 22 (2019): In Search of Hearths. A Book in Memory of Sven-Donald Hedman. Toim. Halinen, P.& Olsen, B. Suomen muinaismuistoyhdistys.

Kellokumpu, K. 1999. Atimoja. Kelloselän ja Aatsingin kyläkirja. Koillismaan Kirjapaino Oy, Kuusamo.

Uutela T. 2003. Rajavartiointia Koillis-Kairassa vuodesta 1918 2000-luvulle. Sallan rajavartioalueen historiikki. Lapin painotuote Oy, Kemijärvi.

Vauramo, A. 1995. Kämpiltä kelokyliin - Metsähallituksen suojellut rakennukset. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A, No 44. Metsähallitus, Vantaa.