Metsänvartijatilat
Savotat
Savottakämppien elämää
Koitajoki rajaseutuna
Vanha uittojoki
Sodan jäljet
Metsänvartijatilat
Ilomantsin pitäjästä oli 1800-luvun loppupuolella suurin osa kruununmaata. Näitä tukkimetsiä vartioimaan perustettiin Ylä-Koitajoen alueelle kuusi vartiopiiriä vuonna 1861. Metsänvartijoiden piti asua vartiopiirissään, joten metsänvartijatiloja rakennettiin Pirhonvaaran, Kotavaaran, Kiukoiseen, Lahnavaaraan, Tapionahoon ja Niemijärvelle.
Useimmat rajaseudun rakennukset tuhottiin viime sotien aikana, kuten esimerkeiksi Kotavaaran metsänvartijatila, mutta joitakin säästyi. Koivusuon luonnonpuistossa on yhä nähtävissä Pirhonvaaran metsänvartijatorppa. Monet metsänvartijat tai heidän perheensä, kuten esimerkiksi Tapionahon metsänvartijatilan kohdalla oli, lunastivat tilat omakseen välirauhan (1940 - 1941) aikana.
Pirhonvaaran metsänvartijatila
Pirhonvaaraan - tai lyhyesti Pirhuun - perustettiin torppa jo vuonna 1853. Se sijaitsee suuren Koivusuon itäreunalla, ja torpalta on Koitajoen Pirhunkoskelle matkaa noin kolme kilometriä. Ohikulkijat yöpyivät usein Pirhun tuvassa. Kesäisin Pirhonvaarassa oli niin lakanpoimijoita kuin heinäntekijöitäkin. Pirhu oli myös levähdyspaikka Venäjän puolella kävijöille.
Pirhonvaaran ensimmäinen metsänvartija oli Iivana Savinainen, joka toimi metsävartijana 1863 - 1867. Hänen seuraajansa Paavo Antinpoika Kurvinen erosi omasta pyynnöstään metsänvartijan virasta vuonna 1906, mutta voi vain hämmästellä, ettei häntä erotettu jo aiemmin. Paavo Kurvinen oli useaan otteeseen käräjillä, ja hänet oli tuomittu sakkoihin muun muassa laittomasta viinan myynnistä. Pirhonvaaran metsänvartijana jatkoi Paavon poika Pekka, jota myös Pietariksi kutsuttiin. Hänen ajaltaan on peräisin sanonta "Pirtu tulla pirittää, Lupasalmelta lurittaa, Pirhun Pietarin pihaan". Pekka Paavonpoika Kurvinen toimi metsänvartijana aina vuoteen 1937 asti.
Pirhonvaaran rakennukset säästyivät hävittämiseltä viime sotien aikana. Suomalaisten olisi kyllä pitänyt tuhota rakennukset, koska ne sijaitsivat liian lähellä rajaa. Pirhonvaaraa ei kuitenkaan löydetty, joten Pekka Kurvinen pystyi lunastamaan Pirhonvaaran omaksi itsenäiseksi tilakseen 1941.
Nykyään Pirhonvaaran metsänvartijatilan pihapiirissä on päärakennuksen lisäksi hirsinen aitta, sauna, entinen lampola, riihi ja uudehko kuivakäymälä. Rakennuksia on kunnostettu 1990-luvulla, ja päärakennus on valvonta-, huolto- ja tutkimuskäytössä. Pihapiiriä hoidetaan niittämällä vähintään kerran kesässä. Pihapiiriä pidetään avoimena myös raivaamalla puita ja pensaita rakennusten ympäriltä. Aiemmin päärakennukselta on avautunut näkymä Koivulammelle.
Kotavaaran metsänvartijatila
Koitajoen alueella aikoinaan toimineista metsänvartijatorpista pohjoisin oli Kotavaara, joka perustettiin vuonna 1863. Torpalta oli itärajalle matkaa vain noin kolme kilometriä. Tilan maat olivat entistä kaskiahoa. Kotavaaran ensimmäinen metsänvartija oli Matti Pussinen, joka siirtyi Niilonahon metsänvartijaksi vuonna 1875. Pussisen seuraaja oli Feodor Lyhykäinen. Vuonna 1907 seurasi Pekka Lyhykäinen isäänsä Feodoria Kotavaaran metsänvartijan virkaan. Metsänvartijoiden parissa oli hyvin tavallista, että poika (tai joku muu sukulainen, kuten esimerkiksi vävy) jatkoi isänsä jalan jäljissä metsänvartijana. Pekka Lyhykäinen lunasti Kotavaaran omakseen vuonna 1941, mutta välirauhan aikana (1940 - 1941) suomalaiset joutuivat polttamaan rakennukset.
Tapionahon metsänvartijatila
Veljekset Pekka ja Heikki Sivonen asettuivat asumaan Tapionahoon noin 1836. Paikalle perustettiin vuonna 1861metsänvartijatorppa, joka sijaitsi Koitajoen ja Niemijärven välissä. Arvellaan, että paikannimi Tapionaho on peräisin Hattuvaaran kylässä eläneestä Jaakko Tapiosta, jolla olisi ollut piilosauna Tapionahon paikalla suuren Pohjan sodan (1700 - 1721) aikana. Nimi viittaa myös kaskiviljelyyn, sillä ahoksi kutsuttiin metsää, joka viljelyn loputtua kasvoi kasketulle paikalle.
Tapionahon ensimmäisinä metsänvartijoina olivat vuosina 1863 - 1881 Riissaset, joita oli virassa neljä peräkkäin: Vasili, Stefan, Oleksi ja Nikolai. Heidän jälkeensä metsänvartijaksi tuli Olli Tikka, mutta vain vuodeksi. Tapionaho oli ilman metsänvartijaa parikymmentä vuotta, sillä seuraava metsänvartija nimitettiin vasta vuonna 1905. Tapionaho ei jäänyt kokonaan vaille asutusta, sillä 1883 asukkaiksi tulivat Lauri Pussinen puolisonsa Riitan kanssa. Riitta oli Paavo Heikinpoika Tahvanaisen leski Iljanvaaran metsänvartijatorpasta.
Pussisten jälkeen Tapionaho oli hetken autiona, ennen kuin Olli Kurvinen perheineen muutti sinne vuonna 1897. Olli eleli Kaisa-vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa. Kurvisesta tuli Tapionahon metsänvartija vuonna 1905. Olli Kurvinen kuoli 70-vuotiaana ollessaan yhä metsänvartijana. Hänen jälkeensä Tapionahon vartiopiiri siirtyi vuonna 1926 Matti Kokkoselle, joka hoiti tehtäväänsä läheisestä Niemijärven metsänvartijatorpasta käsin. Kokkosen kuoleman jälkeen Tapioahon vartiopiirin viimeisenä metsänvartijana oli Antti Auvinen vuosina 1929 - 1935. Hänen puolisonsa oli Johanna Ollintytär Kurvinen. Auvinen oli aiemmin toiminut läheisen Iljanvaaran metsänvartijana. Ylipäänsä oli melko tavallista, että metsänvartijoiden lapset avioituivat keskenään. Näin saatiin turvaa sukulaisista, sillä metsänvartijoiden asema oli sangen hankala. Kyläläiset saattoivat pitää paikallisiakin metsänvartijoita metsäviranomaisen käskyläisinä.
Talvisodan aikana Tapionahon rakennukset säästyivät, koska ne sijaitsivat kaukana Niemijärven tiestä. Olli ja Kaisa Kurvisen neljä lasta lunastivat metsänvartijatorpan itselleen jatkosodan aikana vuonna 1942. Torpan viimeiset asukkaat olivat Kurvisten tytär Anna-Liisa miehensä Kalle Holopaisen ja tyttärensä Hilkan kanssa.
Anna-Liisa, jota kutsuttiin Tapion Anna-Liisaksi, tuli tutuksi paikkakuntalaisille kiertelevänä hierojana. Muut suomalaiset saattoivat kuulla Anna-Liisasta median välityksellä, sillä viime sotien jälkeen Tapionahosta oli tullut Suomen itäisin asuinpaikka. Lehtimiehiä kävi haastattelemassa rajaseudulla eleleviä Anna-Liisaa ja Kallea jopa riesaksi asti. Anna-Liisa esiintyi peräti televisiossa 1960-luvulla. Jäätyään leskeksi Anna-Liisa muutti pois Tapionahosta vuonna 1973.
Savotat
Metsien hyödyntäminen on alkanut Koitajoen alueella varhain. Aluksi puuta kaadettiin kotitarpeiksi. Kaskiviljely kukoisti aina 1800-luvun puoliväliin asti. Koitajoen kangasmailta ei juuri löydy palamatonta paikkaa, mikä johtuu kruununmetsien voimallisesta kaskeamisesta ja metsäpaloista. 1800-luvun jälkipuoliskolla alueella kaskettiin enää pieniä aloja asutusten läheisyydessä.
Ensimmäiset kaupalliset hakkuut ovat olleet Koitajoen alueella 1850-luvulla. Harsintahakkuissa metsästä hakattiin vain määrämitan täyttävät, isot puut. Koitajoella on harsintakantoja nähtävissä metsänvartijatilojen ympäristössä. Ihmisen toiminta näkyy luonnonsuojelualueella myös talousmetsinä ja ojitettuina soina.
Kruununmaiden asukkaiden toimeentulo oli hyvin niukkaa, joten metsätyöt olivat varsinkin nuorille miehille mahdollisuus lisäansioihin, joita kartutettiin myös metsästämällä. Metsätyöt eli savotat ja uitot muuttuivat kuitenkin 1800-luvun loppupuolella sivuansioista päätulolähteeksi. Kruununmetsätorppien ja metsänvartijatorppien asukkaat ahkeroivat talvella hakkuissa ja puunajossa, kesät puolestaan vierähtivät uittotöissä. He olivat puunjalostusteollisuudelle tärkeä työvoima, mutta ei metsätöillä päässyt rikastumaan. Metsätöiden lisääntyminen 1800-luvun lopulla johtui puuhiokemenetelmän yleistymisestä paperin ja sellun raaka-ainetta valmistettaessa. Sellutehtaille kun kelpasi myös pienempiläpimittaiset puut järeiden tukkien sijaan.
Välillä sodat katkaisivat metsätyöt kokonaan, mutta sotien jälkeen, etenkin 1950-luvulla, Polvikosken tienoilla hakattiin voimakkaasti. Myös metsäautoteitä on alueella rakennettu 1950- ja 1960-luvuilla.
Savottakämppien elämää
Syrjäseudulla metsiä päästiin hakkaamaan, kun ensin rakennettiin miehistökämppä. Kämpässä sitten asuttiin savottakauden ajan eli yleensä koko talven yli. Varsinaisessa kodissa käytiin vain harvoina vapaa-aikoina, mutta monelle metsätyömiehelle kämppä oli se ihka oikea koti. Kodikkaammiksi savottakämpät alkoivat muuttua vasta 1950-luvulla.
Muistona menneistä savotoista ja savottamiesten kämppämajoituksesta on Koitajoen luonnonsuojelualueella vielä viisi rakennusta, joista Verkkoputaan autiotupa, Leimuukämppä (eli entinen Asumajoen autiotupa), Niemipuron autiotupa sekä Hanhikosken autiotupa ovat retkeilijöiden käytössä.
Verkkoputaan autiotupa sijaitsee Koitajoen itärannalla. Autiotupa on Hackman & Co:n entinen saunarakennus vuodelta 1933. Samalla paikalla sijainnut päärakennus on siirretty pois.
Leimuukämppä sijaitsee rajavyöhykkeen vieressä Asumajoen etelärannalla. Kämppä oli alun perin vain tukikohta työmiehille, jotka merkitsivät kaadettavat puut leimamerkillä ennen savotan aloittamista. Vuodelta 1938 peräisin oleva rakennus kunnostettiin myöhemmin savottamiesten kämpäksi.
Niemipuron autiotupa sijaitsee puolestaan Koitajoen länsirannalla. Rakennus siirrettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1955, ja muutettiin uitonkämpäksi. Niemipuron autiotupa on Kokkokankaan kämpän entinen saunarakennus. Hanhikoskella sijaitseva autiotupa on entinen Hoikan kämpän saunarakennus, joka muutettiin uitonkämpäksi 1970-luvulla.
Lisäksi vaatimattomampia muistoja metsätyöajalta on Tapion taipaleen varrella oleva Karanteeniputaan katos, joka on ollut uittomiesten ruokailupaikka.
Polvikosken savottakämppä
Autiotupien lisäksi Polvikoskella on entinen suurkämppä, jonka miehistökämppään on mahtunut aikoinaan 80 savottalaista yöpymään. Kämppä, savusauna ja talli valmistuivat vuonna 1944.
Miehistökämpän pinta-ala on yli 200 m² ja siinä on seitsemän huonetta. Kämppää uudistettiin monin tavoin 1950-luvulla: 1955 tuli sähköagrikaatti, 1958 muutettiin pärekatto peltiseksi ja 1957 valmistui moottorisahojen remonttihuone. Lisäksi pihamaalle rakennettiin vuonna 1954 hirsisauna sekä työjohdolle erillinen esikuntarakennus, jota kutsuttiin Teräväpääksi. Nykyisin esikuntarakennusta saunoineen vuokrataan matkailijoille. Sodan päätyttyä pihapiiriin rakennettiin myös talli 30 hevoselle, mutta nykyisin tallia ei enää ole. Polvikosken kämppä oli aikoinaan melkoisen edistyksellinen, sillä kämppään saatiin televisio jo vuonna 1965.
Jatkosodan aikana neuvostosotilaat majoittuivat kämppään. Tuolta ajalta ovat peräisin nyt jo umpeenkasvaneet poterot Polvikoskentien pohjoispuolella, Koitajoen itärannalla. Ilomantsin torjuntataisteluiden aikana kesällä 1944 suomalaiset etenivät Polvikoskelle. Kertoman mukaan tuolloin myös presidentti Mauno Koivisto yöpyi suurkämpässä.
Lisäsärvintä metsästämällä
Kruununmetsät olivat Ilomantsin metsästäjille antoisia riistamaita sekä turkiseläinten että lintujen pyytäjille. Vuodessa ilomantsilaiset saattoivat metsästää peräti 10 000 metsälintua, joita sitten vietiin muun muassa Pietariin. Vielä 1920-luvulla Ilomantsi oli niitä harvoja paikkoja Suomessa, jossa metsästys merkitsi merkittävää lisätienestiä toimeentuloon.
Vuoden 1934 metsästyslaki poisti valtion mailta vapaan metsästysoikeuden. Metsästyksestä tuli luvanvaraista ja sen valvontaa tehostettiin. Lopullinen isku Itä-Suomen tuottoisalle lintukaupalle oli metsäkanalintujen ansapyynnin kieltäminen. Metsästäminen ei kuitenkaan loppunut, vaan suurin osa paikallisista asukkaista metsästi luvatta. Toisen maailmansodan jälkeen metsästys kiellettiin kokonaan rajavyöhykkeellä, josta tuli siten riistan suoja-alue.
Koitajoki rajaseutuna
Alueen historiaa leimaa vahvasti itärajan läheisyys. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Ilomantsi liitettiin Ruotsin valtakuntaan ja Ilomantsin pitäjänrajasta tuli valtakunnan itäraja. Nykyisin Koitajoen luonnonsuojelualueen läpi kulkee Polvikoskentie, joka vie EU:n mantereen itäisimpään pisteeseen Virmajärvelle.
Polvikosken kämpältä on itäpisteelle matkaa noin 8 km. Virmajärven pienessä saaressa sijaitseva rajapyykki on itärajan vanhimpia rajamerkkejä, sillä Virmajärvestä pohjoiseen rajalinja on yhä vuoden 1621 rajasopimuksessa määritetyllä paikalla.
Koitajoki on ollut vanhastaan tärkeä kulku- ja kauppareitti Suomen ja Venäjän-Karjalan välillä. Vuosisatojen ajan on rajan molemmin puolin tehty kauppa- ja sotaretkiä. Vuonna 1617 Ilomantsista tuli luterilaisen valtakunnan ortodoksinen osa. Rajaseudulla liikuttiin vilkkaasti: Venäjän puolelta tuli kauppiaita ja sotaväenottoja karanneita, kun taas Ruotsin puolelta muutti Venäjälle ortodokseja, rikollisia, veropakolaisia ja sotilaskarkureita.
Vanha uittojoki
Silloin kun puuta on Koitajokea pitkin uitettu, joki on ollut rakennettu uittoväylä. Siinä on ollut uittorännejä, patoja, räjäyttämällä oikaistuja mutkia, joen sivu-uomia eli rosvohotuja ja perattuja koskia. Uittoväylän rakentaminen oli kallista, joten siihen ryhdyttiin Koitajoella vasta puunkysynnän kasvun myötä. Uittoväylä muokattiin vuoteen 1934 mennessä irtouitolle sopivaksi, kun aiemmin joessa oli käytetty lähinnä kiintolauttausta. Puiden taival esimerkiksi Polvikoskelta Anninkoskelle Möhköön kesti lyhyimmillään 10 vuorokautta tai sitten jopa yli kuukauden. Ennen uittojen päättymistä Koitajoella uitettiin myös venäläistä puuta. Suomalaiset vastasivat varsinaisesta uitosta, jota varten he menivät rajan yli Neuvosto-Karjalaan maanantaina ja palasivat Suomen puolelle perjantaina. Rajauittoja oli myös muun muassa Lieksanjoella.
Koitajokea on 1990-luvulta lähtien pyritty palauttamaan kalastukselle sopivaksi, sillä uittoväylän rakentaminen roskasi jokea. Heti väylän valmistuttua sovittiin korvauksien maksamisesta kalastukselle aiheutuneista vahingoista. Koitajoella poistettiin uittolaitteita sekä pohjaa sorastettiin ja perattiin uppotukeista. Koskia ennallistettiin kiveämällä uomaa, jolloin koskien virtausta saatiin hidastettua. Nykyisellään mutkitteleva joki vaikuttaakin varsin luonnontilaiselta pienine koskineen ja rosvohotuineen.
Koitajokea ja sen alajuoksulla olevaa Pamilonkoskea on päässyt ihailemaan myös valkokankaalta: Roland af Hällströmin elokuva Tukkijoella valmistui 1951 ja Markku Pölösen Kuningasjätkä vuonna 1998.
Sodan jäljet
Ilomantsi on nykyisin ainoa paikka Suomen puolella, jossa voi tutustua jatkosodan taistelupaikkoihin. Koitajoen luonnonsuojelualueella taisteluita käytiin mm. Polvikoskella. Polvikoskentien pohjoispuolella, Koitajoen itärannalla on maastossa yhä heikosti nähtävissä poteroiden paikat. Kannattaa muistaa, että sotahistorialliset kohteet ovat rauhoitettuja, ja niihin tutustuminen voi olla vaarallista kohteiden heikon kunnon vuoksi.
Sota-aikana hakattiin myös hiilenpolttoon tarvittavia puita muun muassa Koivusuon metsistä. Lehtipuut hakattiin hiilisavotta-alueilta kokonaan pois. Koivusuon Kokkokankaalla on miilukämppä, joka hävitettiin 1941.
Talvi- ja jatkosodan aika Ilomantsissa
Joulun jälkeen Ilomantsissa alkoi asemasotavaihe, jota kesti sodan loppuun saakka. Asemasodan aikana rintamalinja pysyi melko vakiintuneena. Moskovan rauhassa Ilomantsin alue pieneni noin kolmanneksella. Välirauhan (13.3.1940-25.6.1941) aika koitti.
Jatkosota alkoi 25. kesäkuuta 1941. Asemasotavaihe päättyi neuvosto-armeijan hyökätessä Suomeen 9.6.1944. Ylipäällikkö marsalkka Mannerheim valitsi 24.7.1944 jääkärikenraalimajuri Erkki Johannes Raappanan johtamaan Ilomantsin torjuntataisteluita, sillä Raappana tunsi seudun ja häntä pidettiin mottimestarina. Suomalaiset saivatkin torjuntavoiton Ilomantsissa 9.8.1944, minkä jälkeen alueella siirryttiin asemasotaan. Jatkosota päättyi välirauhansopimuksen astuessa voimaan 19.9.1944. Rauhan palattua Suomen ja Neuvostoliiton raja noudattaa alueella vuoden 1940 rajaa, jolloin osa Koitajokea jäi luovutetulle alueelle Neuvostoliiton puolelle.
Lähde
- Kokkonen Jukka: Villiä itää, kesytöntä länttä - Ylä-Koitajoen alueen ja Ilomantsin historiaa, Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A nro 152. 2005, s. 94.