Kasvien jäljillä 60 vuotta
 

Metsähallituksen luontopalvelut kartoittaa, suojelee ja ennallistaa uhanalaisia luontotyyppejä ja lajeja. Suojelutyön konkari on biologi Leif Lindgren, jonka palo kasveihin syttyi koulutehtävän avulla. Nyt 60 vuotta myöhemmin hän johdattaa meidät uhanalaisen punavalkun jäljille. 
 

Sunnuntairetkeilijää hieman epäilyttää, sillä biologi Leif Lindgren suuntaa itsevarmasti suoraan pöheikköön. Ympärillä on metsää, heinää ja saniaisia, eikä täällä pääse kulkemaan valmiiksi tallottua polkua – ja hyvä niin. Olemme nimittäin etsimässä kasvia, joka ei saa tulla tallotuksi. Ei muuta kuin perään.

Retkemme tavoitteena on löytää eräs äärimmäisen uhanalainen kämmekkälaji, jota kasvaa Suomessa vain harvoilla alueilla Etelä-Suomessa. Ilman aiempia kartoituksia etsisimme heinää neulasuovasta, mutta apunamme on gps-paikannin ja Lindgrenin vuosien kokemus - hän on käynyt täällä ennenkin. Kasvikartoituksia tehdään osana Helmi-elinympäristöohjelmaa. 

Lindgren on ammatiltaan suojelubiologi. Hän jäi eläkkeelle työstään Metsähallituksen luontopalveluissa vuonna 2013, ja teki sitä ennen vuosikymmenien työuran Saaristomerellä. Lindgrenille on myönnetty Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin ympäristöpalkinto hänen Saaristomeren perinnemaisemien hyväksi tekemästään työstä.
Vaikka eläkevuosia on jo takana, Lindgren tekee yhä jonkin verran kartoituksia – kuten sanonta kuuluu – rakkaudesta lajiin. 
Jatkamme kulkua kuivaan lehtomaiseen metsään. Jonkin matkaa rämpimistä saniaisten keskellä, pienelle kumpareelle kiipustaminen ja sitten: löytö!

Maallikkoon edessämme kasvava, hieman näivettyneen näköinen kasvi ei tee vaikutusta. Mutta onneksi Lindgren tietää paremmin: kyseessä on punavalkku, kämmekkä, joka on Suomessa erittäin harvinainen ja rauhoitettu. Punavalkku kukkii kesäkuun lopusta heinäkuun alkupuolelle, ja koska olemme kartoittamassa sitä heinäkuun jälkipuoliskolla, vastassa ei enää ole kauniita, suuria vaaleanpunaisia kukkia. 
Ilman kukkaloistoa kasvia on vaikeampi erottaa muusta alueen kasvustosta, mutta Lindgren tunnistaa sen nopeasti. Eikä ihme, sillä kasvien tunnistaminen, tutkiminen ja suojelu ovat hänelle elämäntyö. 

Monimuotoisuuden perässä Saaristomerelle

Lindgren innostui kasveista jo 60-luvulla käydessään oppikoulua. Oppilaat saivat tehtäväkseen koota kasvikokoelman eli herbaarion. Vanhemmat auttoivat Lindgreniä tunnistamaan ja keräämään herbaarioon kasvit mökkisaarelta Kemiönsaaren edustalta. 

Koulua varten kerätyt tiedot kasveista olivat ensimmäiset, mutta eivät suinkaan viimeiset.

“Seuraavana vuonna lähdimme vanhempieni kanssa kartoittamaan Hiittisten kasvistoa. Ensimmäiset kasvimuistiinpanoni ovat vuodelta 1962”, Lindgren kertoo. 

Hän alkoi kirjata ylös havaintoja eri kasveista mustakantisiin vihkoihin, ja sellainen hänellä on mukanaan tälläkin reissulla. Jokainen vihko on vielä tallella. 

Koulun jälkeen Lindgren lähti Helsinkiin opiskelemaan kasvi- ja eläintieteitä. Silloin uhanalaiset lajit veivät Lindgrenin mukanaan. Hänet otettiin mukaan tekemään tulevien Saaristomeren kansallispuiston, Perämeren kansallispuiston ja Itäisen Suomenlahden kansallispuiston maaston inventointeja. 

Metsähallituksessa Lindgren aloitti jaospäällikkönä, mutta siirtyi suojelubiologiksi Saaristomerelle vuonna 1992. Saaristomeren kansallispuisto oli saatu perustettua lähes vuosikymmen aiemmin, vuonna 1983. 

“En kokenut olevani hyvä johtaja tai hyvä byrokraatti, ja halusin tehdä käytännön juttuja, joten heti kun tuli mahdollisuus, hain Saaristomerelle. Siellä luonnon monimuotoisuus on suurimmillaan.”

Kädenjälki näkyy perinnemaisemassa

Saaristomerellä Leif Lindgrenin työtehtäviin kuului muun muassa perinnemaisemien inventointi ja ennallistamistoimien suunnittelu. Jo parikymmentä vuotta ennen suojelubiologin työtä Metsähallituksen Luontopalveluilla hän oli käynyt tekemässä inventointeja Saaristomerellä.

“Kävin saari saarelta inventoimassa. Havaitsin, että perinnemaisemat kutistuivat samassa tahdissa perinteisen karjatalouden hiipumisen ja kaupungistumisen kanssa. Saariston tilat autioituivat. Kun karjaa ei ollut, lehdesniityt ja kedot hävisivät.”

Lindgren kuvailee tekemiään inventointeja 70-luvulla “herätykseksi”. Hänelle valkeni, kuinka huono tilanne monilla biotoopeilla ja lajeilla oli. Useat kasvit ja hyönteiset tarvitsevat avoimen niityn tai kedon elääkseen.  
Piti ryhtyä toimenpiteisiin. Saaristomerellä pidettiin ensimmäiset luonnonhoitotalkoot vuonna 1979 WWF:n vetämänä, ja Lindgren oli mukana masinoimassa talkoita. Talkootoiminta on jatkunut, ja WWF:n talkoita pidetään Saaristomerellä sekä muilla Suomen suojelualueilla edelleen useita vuosittain yhteistyössä Metsähallituksen kanssa. 

Hoidettaviksi valittiin ne alueet, joilla monimuotoisuus oli parhaimmillaan. Esimerkiksi Jungfruskärin saarella niitettiin heinää ja raivattiin pusikoita. Siellä saatiin säännöllisen hoidon avulla pelastettua monia uhanalaisia lajeja kuten ahokirkiruoho, lehtotakiainen ja tähkämaitikka. 
Lehmät ja lampaat olivat ja ovat yhä tärkeä osa luonnonhoitoa: laiduntajat ylläpitävät perinnemaisemaa ja suojaavat näin uhanalaisia lajeja. 
Työssään Metsähallituksen Luontopalveluissa Lindgren nautti eniten siitä, että sai aikaan konkreettisia parannuksia perinnemaisemien ja lajien tilassa.

“Sain suurta tyydytystä siitä, että pystyin tekemään luonnonhoitoa alusta saakka. Tutkin lajit, kuvasin biotoopit, ja niitä lajiryhmiä, joita en itse tunne, pyysin tutkijat inventoimaan. Sitten teimme suunnitelman siitä, millaisia toimia mikäkin laji edellyttää.”

Inventoinnit, suunnitelmat ja suunnitelmien toteutukset tuottivat tulosta: esimerkiksi seljankämmeköiden, ketojen ja niittyjen kukkien, määrä saatiin kasvamaan noin 60 yksilöstä tuhansiin. Työ jatkuu nyt ja tulevaisuudessa: seljankämmeköitä on inventoitu Saaristomerellä viimeksi tänä keväänä. 

Haaveena vahva luonnonsuojeluverkosto

Luontokato ja sen mukana luonnonsuojelu on noussut aivan viime vuosina kiihkeän julkisen keskustelun kohteeksi, mutta aihe ei ole uusi. Lindgren on uransa aikana ehtinyt nähdä muutoksen sekä luonnossa että ihmisten asenteissa sen suojeluun. 

“80-luvulla ympäristönsuojelusta oli yleisesti vähän sellainen näkemys, että se on huuhaata. Se oli turhauttavaa, ja Saaristomerelläkin osa ihmisistä suhtautui uusiin suojelualueisiin epäluuloisesti. Mutta nykyisin monet paikalliset pitävät hyvänä sitä, ettei joka rannassa ja saaressa ole mökkejä.” 

Lindgren on nähnyt myös muutoksia luonnontilassa hänen suojelemillaan alueilla: 
“Rehevöityminen ja typpisadanta ovat vaikuttaneet luonnontilaan. Kun maaperässä on entistä enemmän ravinteita, pusikoituminen tapahtuu nopeammin. Siellä, missä ennen oli ketoa tai nummea, on nyt lehtipuustoa.”

Sitten Lindgren kertoo virnuillen, miten ihmiset ovat suhtautuneet häneen: 
“Minulle tuli maine kasvihulluna sekä töissä että kotona. Omat lapsetkin kommentoivat, että sinä ja sinun kasvisi. Aina se on juoksemassa niiden perässä.”

Ehkä maineessa on hieman perää, ajattelen, kun lähdemme rämpimään kohti seuraavaa mahdollista punavalkun kasvupaikkaa. Sitä ennen Lindgren pistää tiedot ylös ensimmäisestä löydöstä mustaan vihkoonsa. 
Matkalla Lindgren kertoo haaveilevansa siitä, että luontokadon estämiseen satsattaisiin vielä enemmän voimavaroja. Paras mahdollinen tilanne olisi koko Euroopan kattava suojelualueverkosto, jotta lajien elinympäristöt eivät pirstoutuisi. 

Paljon myös tehdään nyt ja tulevaisuudessa: esimerkiksi Helmi-elinympäristöohjelman avulla hoidetaan metsäisiä elinympäristöjä, kuten lehtoja ja paahdealueita, suojellaan ja ennallistetaan soita ja hoidetaan perinnebiotooppeja sekä perinnemaisemia. 

Lindgren on toiveikas sen suhteen, että asenteet luonnonsuojelua kohtaan paranevat entisestään. 
“Nuorissa on tulevaisuus”, hän sanoo. 

Mutta tuntuu siltä, että Lindgren itse ei aivan vielä aio lopettaa uhanalaisten lajien suojelutyötä. Kun emme löydä toista punavalkun kasvupaikkaa pohtii Lindgren, että sitä on tultava etsimään taas ensi vuonna. Sijainti löytyy pienestä mustakantisesta vihosta.