Perniönjoen ja Kiskonjoen välisessä viljavassa laaksossa sijaitseva Latokartanonkoski historiallisine yksityiskohtineen on osa valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä. Latokartanon kulttuuriympäristön juuret ajoittuvat keskiaikaan ja sen keskus on nykyinen Näsen kartano tilakeskuksineen.
Latokartanonkoskelta löytyy paljon merkkejä asutuksesta ja toiminnasta eri vuosisadoilta. Yhdellä Etelä-Suomen vaikuttavimmista koskista oli mahdollisesti kruununmylly jo 1300-1400-luvuilla. 1550-luvulla koskeen rakennettiin ensimmäinen Näsen kuninkaankartanoon liittyvä tullimylly eli vesivoimalla toimiva ratasmylly. Koskeen rakennettiin myös vesisaha 1550-luvulla, joka uusittiin 1660-luvulla. Myllyn ja sahan alapuolella saaressa toimi 1800-luvulla viinanpolttimo.
Alueella tällä hetkellä näkyvät rakenteet ovat peräisin pääosin 1800-luvulta. Kosken partaalla näkyvä komea raunio on vuonna 1805 harmaakivestä ja slagitiilestä rakennettu mylly, joka lopetti toimintansa vuonna 1962, jolloin purettiin myös patolaitteet. Mylly on valtakunnallisesti arvokas arkeologinen kohde ja kiinteä muinaisjäännös. Raunion itä- ja länsipuolella on myllyyn liittyviä perustuksia ja kävelysillan alla on vanhoja padon perustuksia. Myllyn itäpuolelle vuonna 1837 perustetusta ruukista on jäljellä ainakin kahden rakennuksen rauniot ja rakennettu vesiuoma, jonka yhteydessä toimi kankivasarapaja.
Mylly- ja ruukkialueen lisäksi kolmas keskeinen Latokartanonkosken kulttuuriperintöalue on vanhan Myllymäen torpan autioitunut asuinpaikka, joka sijaitsee kävelysiltojen välissä metsässä kosken eteläpuolella, ja jossa on näkyvissä viimeisen rakennusvaiheen kivijalkoja. Torpassa on asuttu jo 1600-luvulla. Kasvillisuuden takia monia vanhoja kivirakenteita on vaikea nähdä.