Seilissä kauniissa maisemissa kohtaat synkän menneisyyden. Täällä oli 1600- ja 1700-luvuilla Suomen tunnetuin leprasairaala, hospitaali, jonka potilaat elivät suljetulla saarellaan eristyneinä muusta maailmasta kuolemaansa asti. Kun pelätty lepra alkoi kadota Suomesta, saarella aloitti toimintansa hourujenhuone eli mielisairaala. Mielisairaita hoidettiin Seilissä vuoteen 1962 asti, minkä jälkeen hourujenhuoneen tilat siirtyivät Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käyttöön.
Leprasairaalan aikakausi
Mielisairaalan aikakausi
Nykypäivä: Itämeren tutkimusta ja Seilin suojelua
Leprasairaalan aikakausi
Seilissä oli pysyvää asutusta jo keskiajalla. Kun Turun Pyhän Yrjön hospitaalille, lepra- eli spitaalipotilaiden sairaalalle, alettiin 1600-luvulla etsiä uutta paikkaa, syrjäinen Seilin saari vaikutti sopivan tarkoitukseen mainiosti. Lepraa pidettiin parantumattomana tautina, ja sairaat haluttiin tartuntavaaran vuoksi eristää muista ihmisistä.
Kuningas Kustaa II Adolf antoi vuonna 1619 määräyksen rakentaa leprasairaala Seiliin. Neljän vuoden päästä saarelle muuttivat hoitajineen sekä Pyhän Yrjön hospitaalin spitaaliset että Turun Pyhän Hengen huoneen köyhät ja vaivaiset – esimerkiksi kuurot, sokeat ja liikuntakyvyttömät. Seiliin sijoitettiin 1700-luvulla myös ruotsalainen uskonnollinen vapaa-ajattelija Olof Norman.
Hospitaalissa eli yhtäaikaisesti 28–60 leprapotilasta. Kaikkiaan siellä tiedetään olleen ainakin 663 leprapotilasta. Monet heistä tuotiin väkipakolla, sillä hospitaaliin joutuminen tarkoitti eristäytymistä muusta maailmasta eikä saarelle joutunut enää päässyt sieltä pois. Potilaiden tuli tuoda mukanaan 20 taalaria sekä laudat omaa ruumisarkkuaan varten. Kuolleisuus oli korkea: jopa 20–30 prosenttia vuodessa.
Seiliin rakennettiin 1620-luvulla neljä asuintupaa, leivintupa, sauna ja kirkko. Kirkko ja muut spitaalisten käyttöön tarkoitetut rakennukset sijoitettiin pääsaaren vieressä olevalle pienelle saarelle, ja hospitaalin henkilökunta ja spitaalia sairastamattomat potilaat asuivat pääsaarella. Sittemmin saaret yhdistyivät 1700-luvulla maankohoamisen ja rannan täyttöjen myötä.
Seilin ensimmäinen kirkko oli pieni ja yksinkertainen neliömäinen rakennus. Isonvihan aikana 1700-luvun alussa Seili joutui venäläisten ryöstämäksi ja henkilökunta ja suuri osa potilaista pakeni Ruotsiin. Sodan jälkeen kirkko todettiin niin huonokuntoiseksi, että se katsottiin parhaimmaksi purkaa. Saarelle rakennettiin vuosina 1733–1734 uusi hirsirakenteinen ristikirkko. Sen länsipäässä oli leprapotilaille tarkoitettu ovi, kun taas etelässä oli terveiden ovi. Spitaalisille rakennettiin myös kirkon sisälle oma aidalla erotettu tilansa alttareineen, ja kirkkoa ympäröi hautausmaa.
Mielisairaalan aikakausi
Kammoksuttu lepra alkoi 1700-luvulla kadota Suomesta, ja Seiliin alettiin sijoittaa yhä enemmän mielisairaita. Seilin viimeinen spitaalipotilas, Eurasta kotoisin ollut ja saarella 52 vuotta viettänyt Malin Matsdotter haudattiin kirkkomaahan vuonna 1785. Hospitaali siirrettiin nyt pääsaarelle, jonne rakennettiin 1800-luvun alussa hourujenhuone eli mielisairaala.
Seilin mielisairaalan piiriin kuului 1830-luvulla koko Etelä-Suomi. Sairaalaa kehitettiin ja parannettiin tuntuvasti 1800-luvun puolivälissä. Seilistä tuli erityisesti kroonisten naispotilaiden sijoituspaikka. Houruinhuoneeseen suljettujen henkilöiden huolenpito muodostui vankilamaisista olosuhteista, vaatteista, ruoasta ja viinasta.
Nykypäivä: Itämeren tutkimusta ja Seilin suojelua
Seilin mielisairaala lakkautettiin vuonna 1962 ja mielisairaalan rakennukset siirtyivät Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käyttöön. Tutkimuslaitos aloitti toimintansa vuonna 1964. Laitoksessa tutkitaan Saaristomeren ja koko Itämeren alueen ekosysteemeitä, ja tiloja käytetään myös opetukseen. Lisäksi Seilissä järjestetään taidekursseja, seminaareja ja nuorten leirikouluja.
Seilin entinen sairaala-alue kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Sekä museokirkko että sairaalan rakennuskanta on suojeltu rakennussuojeluasetuksella. Museokirkon ja saaren luonnon hoidosta vastaa nykyisin Metsähallituksen luontopalvelut.