Rikas geologinen perintö
Päijänteen kansallispuisto on geologisilta arvoiltaan hyvin merkittävä ja mielenkiintoinen kohde. Puiston lukuisista saarista osa on pitkittäisharjujaksoihin kuuluvia hiekkarantaisia harjusaaria, osa Päijänteen niin sanottuja vuorimaalle tyypillisiä kallio- ja moreenisaaria. Kalliosaarten vanhimmat osat ovat syntyneet lähes kaksi miljardia vuotta sitten, kun taas harjusaaret ovat muodostuneet viimeisen jääkauden lopulla noin 11 000 vuotta sitten.
Puistoon kuuluvat lukuisat kallio- ja harjusaaret muodostavat maisemallisesti poikkeuksellisen edustavan saaristokokonaisuuden eteläisellä Päijänteellä. Erityisesti Hinttolanselän ja Tehinselän välillä oleva harjusaarien ketju on mittava ja maisemallisesti merkittävä. Mahtavin harjusaari siinä ryhmässä on 8 kilometriä pitkä Kelvenne, joka kohoaa paikoin 40 metriä Päijänteen pinnasta. Harjusaaret, kuten Kelvenne, syntyivät viimeisimmän jääkauden jäätikkövirtojen kasaamasta ja lajittelemasta sorasta mannerjään vetäytyessä hitaasti luoteeseen. Saarten viereen syntyneet syvät suppamuodostumat ovat muistoina valtavista jääkimpaleista, jotka maahan hautautuneina sulivat vähitellen jättäen jälkeensä kartiomaisen kuopan.
Päijänteen kansallispuisto on yksi Salpausselkä Geoparkin merkittävimmistä kohteista. Erityisesti puiston harjut edustavat kansainvälisesti arvokasta geologista perintöä. Lue lisää Salpausselkä Geoparkista (salpausselkageopark.fi).
Puiston sydän Kelvenne
Puiston sydän, Kelvenne, on Suomen suurimpia ja komeimpia harjusaaria. Se on syntyhistorialtaan ja kasvillisuudeltaan alueen mielenkiintoisinta osaa. Kelventeen harjumuodostuma muodostaa edustavan saarten ja vedenalaisten harjujen jatkumon Kelventeen saaresta etelään ja pohjoiseen.
Tyypillisiä ovat myös harjusaaren viereen syntyneet suojaisat ja jyrkkäreunaiset suppalahdet, kuten Koukunlahti, Karhunkämmen ja Nimetön. Koska useat suppalahdet ovat keskeltä, jopa yli 10 metriä, syviä ja lahden suuaukon matala kannas eristää syvemmän vesikerroksen ulappavedestä, veden vaihtuminen lahden ja ulapan välillä saattaa olla hyvinkin vähäistä. Tällaisissa suppalahdissa pohjavesi voi pysyä poikkeuksellisen viileänä kesähelteelläkin.
- Syvyysmallit ja ilmakuvat Kelventeen saaren suppalahdista: Koukunlahti, Karhunkämmen ja Nimetön (pdf)
- Syvyysmalli ja ilmakuva Ykskoivun eteläpuolelta (pdf)
Retkeilykohteena Kelvenne on oikea luonnon aarreaitta. Saaressa retkeilijää odottavat muun muassa kirkkaat vedet, ihanat hiekkarannat, rehevät harjulehdot kasvilajeineen sekä laguunimaisen kauniit suppalahdet, jotka tarjoavat maisemien lisäksi veneilijöille suojaisia luonnonsatamia. Yksi saaren erikoisuuksista on sen eteläosassa harjujen keskellä sijaitseva suojainen ja syvä suppalampi, Kelvenneenlampi. jonka rantavyöhykkeen kasvillisuus on melko rehevää ja monilajista tarjoten suojapaikkoja lammen pikkuahvenparville.
Puiston toinen merkittävä ja tunnettu maisemanähtävyys on harjusaarten jono Pulkkilanharju, joka toimii kansallispuiston kaakkoisena porttina. Puistoon kuuluu myös osa Päijätsalon saaresta, jonka korkeimmalta kohdalta avautuu upea näköala Päijänteen suurimmalle selälle, Tehinselälle. Kalliosaarista suurimmat ovat Iso Lammassaari sekä Haukkasalo. Niiden jyrkät ja kallioiset rannat poikkeavat paljon puiston harjumaisemista. Esimerkiksi Haukkasalon kalliojyrkänteet kohoavat pystysuorina seinäminä useita kymmeniä metrejä Päijänteen pinnan yläpuolelle.
Runsas kasvilajien kirjo
Saarten luontoa kuvaavat harjumetsät, luonnonmetsät ja lehdot sekä niillä esiintyvä kasvilajien kirjo. Rehevimmät metsät - kuivat harjulehdot - löytyvät harjujen laelta, koska lakialueet ovat veden huuhtomattomina säilyttäneet maaperässään ravinteet. Lehtojen aluskasvillisuuteen kuuluu useita putkilokasvilajeja, kuten uhanalainen ja pieninä esiintyminä kasvava pesäjuuri.
Kelventeen kuivissa harjulehdoissa pääpuulajeina on mänty tai kuusi, lehtipuustoa edustavat koivu, haapa sekä paikoin varsin runsaanakin kasvava metsälehmus. Lehtojen pohjalla kukkivat sinivuokot, kielot, ja ahomansikat kuusama- ja taikinamarjapensaiden ympärillä. Silmiinpistävää on nätkelmien sekä virnojen runsaus. Siellä täällä silmä tavoittaa kauniin metsäruusun, hempeän punaisena hohtavan näsiän tai varjossa viihtyvän sudenmarjan.
Kelventeen rinteillä, noin sadan metrin korkeuskäyrällä kulkevien muinaisrantavallien alapuoliset metsät ovat harjulle tyypillisiä, karuja mäntykankaita. Ennen puiston perustamista niissä on harjoitettu metsätaloutta, josta kertoo puuston tasaikäisyys. Harjukasvien kirjo on silti edustava. Puolukka- ja poronjäkäläkasvustojen keskellä tuikkivat kelta- ja sarjatalvikkien kukinnot, häränsilmien keltaisina hohtavat silmät sekä kissankellojen siniset kukkaryhmät. Kuivissa kangasmetsissä yleisen kangasmaitikan keltainen kukinta hallitsee harjujen alarinteitä heinä-elokuussa.
Useiden Kelventeen suppien pohjat ovat soistuneet. Muutamaa avointa nevalaikkua lukuun ottamatta soistumat ovat pieniä rämeitä, joiden valkoisina kukkivat suopursut tuoksuvat yhtä huumaavina kuin suuremmillakin soilla.
Monipuolinen linnusto
Päijänteen kansallispuistossa esiintyy suurten sisävesien, rantojen, vanhojen metsien sekä lehtojen lintulajeja. Puistolla on huomattava merkitys linnuston suojelun kannalta, sillä se on pesimäympäristö monelle lintulajille. Erityisesti pienet saaret ja luodot ovat linnustollisesti arvokkaimpia alueita, koska niillä pesii myös useita uhanalaisia lintulajeja.
Alueella pesivät esimerkiksi lokkilinnut, kalatiira, kaakkuri, mustakurkku-uikku, tukka- ja isokoskelo sekä ampuhaukka ja nuolihaukka. Kuikka esiintyy puistossa vielä melko yleisenä, mutta pesintä onnistuu häirinnän vuoksi harvoin. Metsäisten saarten lintulajeja ovat muun muassa sirittäjä, kuhankeittäjä, kehrääjä ja pikkusieppo.
Suurikokoinen ja ylväs päiväpetolintumme sääksi, vanhalta nimeltään kalasääski, pesii puiston saarissa harvalukuisena. Sen voi nähdä järviselänteillä kalastavan tai tähyilevän ympäristöään vanhan männyn latvaan rakentamastaan risulinnasta. Koska kalasääskelle sopivia pesäpaikkoja on vähän, on pesimisen turvaamiseksi alueelle asennettu useita tekopesiä. Sääksi, kuten muutkin lintulajit, tarvitsevat pesimärauhan, minkä turvaamiseksi osassa puiston saaria on maihinnousu- ja liikkumiskielto 15.4. - 31.7.
Selkälokki Päijänteellä
Päijänteen kansallispuiston tunnuslajiksi valitun selkälokin alalaji fuscus on levinneisyydeltään maailman suomalaisin lintu. Sitä esiintyy Suomen lisäksi vain Ruotsin itärannikolla, Pohjois-Norjassa ja Vienanmerellä. Suurjärvenselillä, kuten Päijänteellä, viihtyvä selkälokki on nykyisin luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi.
Kesäpäivänä kansallispuistoon saapuva retkeilijä voi onneksi vielä ihailla taivaalla liitävää mustavalkoista selkälokkia, vaikka sen määrä on huolestuttavasti vähentynyt. Kannan vähentymiseen on useita eri syitä, joista suurimpana on poikastuotannon epäonnistuminen. Selkälokilla on selittämättömiä lisääntymishäiriöitä. Emot eivät ryhdy lainkaan pesimään ja mikäli pesä kuitenkin rakennetaan, saattavat munat jäädä hautomatta ja poikaset ruokkimatta. Syyksi on epäilty talvehtimisalueilta lintuun kertyviä ympäristömyrkkyjä. Lisäksi voimakkaammin lisääntyvänä ja vahvempana kilpailijana harmaalokki on vallannut elintilaa suurilta järviltä ja luodoilta syrjäyttäen selkälokin. Selkälokki kärsii myöhäisenä pesijänä myös lomailun ja veneilyn aiheuttamasta häirinnästä.
Päijänne pintaa syvemmältä
Päijänteen kansallispuisto tarjoaa mielenkiintoisia luonnonnähtävyyksiä myös veden pinnan alla. Puiston erityisin piirre vedenalaisen geologian suhteen on Kelventeen harjusaari ja siihen liittyvät harjujaksot, jotka jatkuvat osin vedenalaisina pohjoisessa Tupasaareen ja etelässä Ykskoivun saareen asti.
Vedenalaista geologiaa monipuolistuttavat selväpiirteisten harjujen lisäksi karut hiekka- ja kivikkorannat, hienot vedenalaiset suppamuodostumat ja etenkin kalliosaarten vaikuttavat vedenalaiset jyrkänteet ja louhikot. Esimerkiksi Haukkasalon kalliojyrkänteet jatkuvat paikoin pystysuorina kallioseinäminä myös Päijänteen pinnan alapuolella jopa yli kymmenen metrin syvyyteen. Varjostavat kallioseinämät ja pinnalta kajastava valo luovat vedenalaiseen maisemaan hienoja kontrasteja.
Kirkas- ja puhdasvetinen Päijänne on karu järvi, joka kuuluu pohjaruusukekasvillisuuden luonnehtimaan järvityyppiin. Kelventeen harjusaaren rannoilla, noin 1-3 metrin syvyydessä, kasvaa edustavaa pohjaruusukekasvillisuutta, kuten ruskoärviää ja tummalahnaruohoa. Veden hiomat pyöreähköt kivet ja lohkareet tarjoavat juurtumispintoja vesikasveille sekä suojapaikkoja pikkukaloille ja ravuille.
Kurkista Päijänteen vedenalaiseen luontoon:
Lisätietoja Päijänteen kansallispuistosta
- Perustettu 1993
- Pinta-ala 16 km²
Päijänteen kansallispuiston tunnus on selkälokki.