Jos osaa katsoa, on luonnossa paljon jälkiä menneisyydestä. Mitä kalliomaalaukset kertovat, miksi kivilabyrintteja rakenneltiin ja keitä hautaröykkiöihin haudattiin, ovat kiinnostavia kysymyksiä, joihin emme koskaan saa varmoja vastauksia. Arkeologit kartoittavat muinaisjäännöksiä, mutta salaperäisyys säilyy osana muinaisjäännösten vetovoimaa.
Joistain menneisyyden merkeistä tiedämme enemmän. Rajakivistä, kalliokaiverruksista, linnoituksista ja elinkeinojen harjoittamisesta löytyy tietoa kartoista ja kirjoista. Tätä tietoa on kerätty sinua varten maasto-opasteisiin ja Luontoon.fi-verkkosivuille.
Kalliomaalaukset
Kalliomaalaukset löytyvät paikoista, jotka ovat usein hyviä maamerkkejä. Vaikka vesi on muinoin ollut paljonkin korkeammalla, niin silti kalliomaalauspaikoilta on ollut erinomainen näkyvyys vähintään kahteen suuntaan. Maalaukset on tehty veneestä tai jäältä käsin jyrkänteen kupeeseen. Luonnossa vaatimattomia maalauksia ei ole aina helppo havaita.
Punamultamaalaukset syntyvät paikallisesta rautapitoisesta savesta, jossa sidosaineena on käytetty linnun munaa, verta tai rasvaa. Kalliomaalaukset ovat säilyneet kielekkeiden alla luonnon itsensä pinnoittamana.
Suomessa ei ole kalliopiirroksia, mutta kalliomaalauksia tai punamultaläiskiä on löytynyt yli 100 kpl. Erityisen runsaasti on ihmishahmoja ja kädenjälkiä. Kalliomaalausten oletetaan liittyvän metsästystaikuuteen, koska ne sijaitsevat muinaisilla pyyntipaikoilla. Saalis on kätevästi ajettu alas jyrkänteiltä kivikkoon. Hirvi on aina ollut hyvin arvostettu saaliseläin. Kalliomaalaukset kertovat tavallisten ihmisten elämästä muinaisena aikana.
Ihmisen menneen toiminnan jäljet kasvillisuudessa
Ihmisen toiminnasta jää merkkejä myös alueen kasvillisuuteen. Jotkut kasvit ovat sopeutuneet ihmisen muokkaamiin elinympäristöihin ja toisia ovat ihmiset tuoneet alueelle tarkoituksella tai tahattomasti.
Kasvit vihjaavat muinaisjäännöksistä
Jotkut kasvilajit voivat toimia apuna esihistoriallisten muinaisjäännösten havainnoinnissa. Muutamat lajit kasvavat usein muinaisjäännösten yhteydessä tai niiden välittömässä läheisyydessä. Lajien esiintyminen selittyy joko kasvupaikkatekijöiden sopivuudella tai sillä, että ihmiset ovat tuoneet lajin paikalle ja se sinnittelee siellä yhä. On kuitenkin muistettava, ettei tällaisen lajin esiintymä aina ilmaise muinaisjäännöstä eikä lajin puuttuminen sitä, ettei muinaisjäännöstä ole. Monesti mahdollisesti muinaisjäännöksestä antaa vihjeen, ei niinkään yksittäinen kasvilaji, vaan jollain paikalla oleva koko kasviyhteisö. Useat runsaslajisimmista kedoistamme sijaitsevat rautakautisilla asuinpaikoilla ja kalmistoilla. Monet näistä muinaisjäännöksistä vihjaavista lajeista ovat tunnettuja rohdoskasveja, mutta monia on voitu käyttää myös ravintona.
Muinaisjäännöksiä mahdollisesti ilmaisevista kasvilajeista tunnetuimpia ovat sikoangervo, nurmilaukka, tummatulikukka sekä ahdekaura. Kaikki nämä lajit viihtyvät rautakautisten muinaisjäännösten läheisyydessä. Sikoangervoa ja nurmilaukkaa on voitu käyttää sekä ravintona että rohdoksena, tummatulikukalla on hoidettu muun muassa yskää ja ajoksia ja ahdekauran siemeniä on syöty. Muita usein muinaisjäännösten yhteydessä kasvavia lajeja ovat muun muassa pölkkyruoho, etelänhoikkaängelmä, hakarasara ja jänönapila.
Monien muinaisjäännöksillä kasvavien lajien säilymisen edellytyksenä on ympäröivän kasvillisuuden pysyminen matalakasvuisena ja avoimena. Esihistoriallisena ja historiallisena aikana ihminen on edesauttanut näiden lajien säilymistä raivaamalla kuusikoita, niittämällä sekä laiduntamalla karjaansa niiden kasvupaikoilla. Nykyään, perinteisen maatalouden vähennyttyä monet lajien kasvupaikoista ovat vaarassa tuhoutua ja niinpä niitä tuleekin aktiivisesti ottaa hoidon piiriin.
Lapin vanhat asuinkentät ja kasvillisuus
Lapin vanhat, hylätyt asuinkentät voi yhä vieläkin usein havaita kasvillisuuden perusteella. Niillä kasvaa monesti ympäristöstä poikkeava ketomainen, monilajinen heinä- ja ruohokasvillisuus. Useat asuinkentillä kasvavista lajeista ovat kulutusta kestäviä ja siten menestyneet kyläkenttien tallatuilla alueilla. Asuinkentillä kasvavat lajit ovat alueen alkuperäisiä kasvilajeja, mutta eivät välttämättä kasva muualla kenttien välittömässä ympäristössä. Näiden lajien menestymistä talvikyläpaikoilla selittänevät sekä maaperä- ja kulutustekijät että kulkeutuminen paikalle ihmisten ja ehkäpä porojenkin mukana. Kenttien kasvillisuus kertoo yhtälailla paikkojen historiasta kuin alueella mahdollisesti vielä olevat rakenteetkin.
Polemokorit eli sotatulokaskasvit
Sodat ovat kautta historian muokanneet maamme maisemaa myös tuomalla tänne sotilaiden mukana uusia kasveja. Niitä kutsutaan polemokoreiksi eli sotatulokaskasveiksi. Pääsääntöisesti sotatulokaskasvit ovat levinneet meille ruuaksi tuodun viljan ja hevosten rehun mukana, mutta ovatpa siemenet voineet kulkeutua tänne sotilaiden saappaiden pohjissa tai ajoneuvojen renkaissa. Toisen maailmansodan aikaisia sotatulokaskasveja on erityisesti sellaisilla paikoilla, joilla on sijainnut neuvostoliittolaisten tai saksalaisten hevostenpitopaikkoja. Monet lajit ovat sinnitelleet näillä paikoilla nykypäiviin saakka, mutta ovat vaarassa hävitä umpeenkasvun takia.
Varhemmin, lähinnä 1700- ja 1800-luvuilla, tulleita sotatulokaskasveja on erityisen paljon maalinnoitusten yhteydessä, sillä maalinnoitusten rakenne jo sellaisenaan suosii niittylajistoa. Maalinnoituksia on runsaasti Kaakkois-Suomessa, koska alue on ollut useaan otteeseen Ruotsin ja Venäjän rajana. Sotahistorialliset kohteet muodostavat oman erityisen kulttuuriympäristöryhmänsä, ja näillä soisi säilyvän myös tulokaskasvillisuuden muistona paikan toiminnasta. Alueiden tulokaskasvillisuuden selvittäminen antaa arvokkaan lisän alueen historialliseen arvoon.